Kaikki alkoi oikeastaan viime vuoden tammikuussa. Mulla tulee usein tammikuussa pieni joulun jälkeis ahdistus. Jotenkin kun joulu siivotaan pois, talvea on vielä jäljellä ja ajatukset on jo kesän odotuksessa. Näin ajattelin käyvän jälleen. Muistan kun töissä yhtäkkiä rintaa puristi todella voimakkaasti. Olin aivan varma että jotain pahaa tapahtuu. Joku on varmasti kuolemassa tai vähintäänkin vakavasti sairas. Isä oli outo puhelimessa, onko hänellä jotain? Kaveri ei vastaa viestiin, ei ole itseasiassa ollut kirjautuneenakaan koko päivänä. Hänellä ei voi olla kaikki hyvin. Yöllä herään sydämen tykytykseen. Johtuiko kaikki sittenkin siitä että olen itse sairas? Pahaenteinen tunne roikkuu jatkuvasti mukana.

Olo ei ota haihtuakseen. Yöllä saan pelkotiloja. Olen varmasti kuolemassa. Vai onko sittenkin joku muu? Käyn läpi läheisteni kuolemia. Aivan kuin he olisivat jo kuolleita. Miten selviän? Miten elämä voi jatkua vaikkapa ilman äitiä? Olo alkaa todella hallita elämää. Kissalla on vatsa ehkä pikkusen löysällä. Selvä merkki suolitukoksesta, aivan varmasti.

Tunne ottaa niin ison hallinnan että päätän tässä vaiheessa hakeutua lääkäriin. Vielä odotushuoneessa mietin onko tämä nyt oikea syy. Tiedänhän ihmisiä joilla menee paljon huonommin kuin minulla. Lääkäri on ymmärtäväinen mutta emme ole selvästi aivan samalla aaltopituudella. Onneksi hän ohjaa minut kuitenkin terapeutille.

Tosiaan, lääkärillä on selvä käsitys ahdistuksen kaavasta. En aivan sovi siihen niin minulla on vain joku ohimenevä juttu. Olisikin.. Tämä saikin miettimään mitä ahdistus edes on. Miten sitä voi määrittää? Selviän pakolla arjen askareista. Rutiinit on aina tuonneet minulle turvaa. Ja kaikenlisäksi esimerkiksi sairasloman hakemisen ajatteleminenkin vain lisää tuskaani. Parempi pyristellä vain työpäivien läpi. Sitäpaitsi kotona olo ahdistaa myös. Yksinäisyys on musertavaa, toisaalta en halua juuri tavata ketään, enhän halua kuormittaa muita. Enkä jaksa esittää mitään.

Ahdistuneisuushäiriö kuvataan usein niin että ihmispaljous ahdistaa, kaupassa käynti ahdistaa, kotoa ei halua poistua. Jos olisin näitä oireita kuvaillut olisiko lääkärin suhtautuminen ollut toinen? Kaupassa tiedän mitä teen. Voin joutua jonottaa, se ei tunnu pahalta. Ahdistun tilanteista joissa en tiedä miten toimia. Voin kulkea bussilla jos kaikki toimii kuten ennenkin. Junaan en esimerkiksi menisi koska sielä en tiedä sata varmaksi mitä tehdä. Siitä voisin saada ahdistuskohtauksen. Kotoa haluan toisaalta poistua. Haluan mennä mihin tahansa muualle. Toisaalta haluan palata äkkiä kotiini. Turvapaikkaani. 

Ahdistuksen voi laukaista niin pienet asiat. Pitäisi päättä missä tapaa jonkun. Hän käskee minun päättää. Kahville? Syömään? Minun luo, hänen luo? Ei, en voi kutsua itseäni kenenkään luo. Pettyykö hän jos kutsun kotiini ja hän haluaisikin syömään? Toisaalta ravintolaan en halua. Ahdistaa syödä julkisesti, varsinkin jos seura ei ole ihan tutuimmasta päästä. Päätös ahdstaa. Ahdistaa kun en saa tehtyä sitä. Toinen luulee että olen väliinpitämätön jos siirrän päätöksen takaisin hänelle. Miksi olen tällainen? Ahdistaa että ahdistaa.

Yksi pahimpia juttuja on se kun tuntee olevansa taakka muille. Tavallaan haluaisin kuolla. En haluaisi tappaa itseäni tai muuten satuttaa, toisinaan vain toivon että satun kuolemaan. Sattumalta vaan vaikka rekka ajaa päälle ja kuolen. Kohtalo vain päättäisi päästää minut pois. Aiemmin pelkäsin kuolevani. Nykyisin pelko ei ota valtaa koska sen tullessa voin vain miettiä että sittenpähän pääsisi pois näistä ajatuksista. 

Mul on taas alkanu se kausi, jossa ahistun siitä ku en tiiä mitä haluun elämältä. Mä oon nyt kesälomalla ja siks on ollu hyvää aikaa ajatella kaikkea. Ihan ekana mä oon yrittänyt taas miettiä mitä haluisin tehä työkseni. Haluisin kuuluu niihin jotka tekee työtään intohimolla, eikä ahistu jo ekalla loma viikolla siitä, et meneekö loma liian äkkiä. On mun työ ihan ok, mut ois kiva tehä jotain mistä oikeesti tykkäis.

Mä tapasin tässä jonkin aikaa sitten miehen joka sai mut ajattelee myös mun suhdetta. Mä aloin vaa miettii sitä et meneeks tää mihinkään ? Must aina tuntuu etten haluis ees muuta, mut mä taidan vaa pelätä. Mä en oo koskaan arvostanu tai rakastanu itteeni ja lisäks kaikki vanhat asiat kummittelee mun mielessä. Mulle on kerrottu et oon ruma, on isketty kakkos vaihtoehtona ja on sanottu et on parempi ettei kauheesti kerrota kellekkään et tapaillaan. Ja seki kaks kertaa, toisella ettei tää ykkös vaihtoehto saa tietää ja toisella ilmeisesti ois ollu liian noloa. Mä en oo ikinä osannu vaatii parempaa. Mä oon vaa ollu jutussa, kun sehän on just sitä mitä ansaitsen. Jos jotain elämässä haluisin muuttaa, niin lähtisin noista jutuista paljon aiemmassa vaiheessa. Mä oon vaan hokenu et ei kukaan haluu mua.

Vasta nyt mä aloin tajuta, et ihan yhtä paljon se suhde on mua varten. Mun ei todellakaan tarvii pitää itteeni huonompana ja myöntyä, vaan voin oikeesti vaatia ihan samanlaista arvostusta. Joku voi oikeesti haluu olla mun kanssa. Mä voin olla jollekkin se ykkönen. Meillä on nyt menny tosi hyvin, enkä haluaisi sitä pilata. Samalla kuitenkin tiiän, etten voi vaan "lojua" suhteessa odottamassa miten käy. Jos oikeasti ottaisin asian puheeksi ja kertoisin rehellisesti että haluan edetä, vaikka se minua pelottaakin, niin voisihan hänkin sitten loppujen lopuksi haluta samaa. Enkä mä nyt ees tarkota että olis pakko nyt just muuttaa yhteen, mut jos ois puhuttu että muutetaan sitte joskus niin tois seki sellasta sitoutumista. Nyt tuntuu et kaikki on auki ja mitä vaan voi tapahtua tai olla tapahtumatta.

Tajusin kaiken sen miehen käytöksestä. Istuskelimme yhdessä pihalla ja hänen huomio oli minussa. Vaikka olin varautunut hänen lähtevän kun hän näki toisen tutun, ei hän mennyt. Eihän herra H:kaan niin tee, mutta ei hän esimerkiksi pidä minua melkein koskaan julkisesti kädestä. Mulla riittää sormet laskemaan kerrat kun ollaan julkisesti käsikkäin kävelty.. En mä kaipaa mitään julkista lääppimistä, mutta jos toinen pitäisi kiinni vaikka kuka tulisi paikalle, jäisi itselle olo että hän haluaa minut ja on ylpeä kun on saanut minut. Ja välillä tulee vain olo että haluaisi vaihteeksi olla kunnolla julkisesti yhessä. Toisaaltaan ahdistun ajatuksesta, mutta silti välillä haaveilen yhdessä asumisesta, naimisiin menosta ja kaikesta sellaisesta. Ja joskus olisi kiva kun toinen voisi oikeasti osoittaa julkisesti olevansa minun kanssa.

Tämän toisen miehen luonne ja asenne vain sai minut miettimään, että olisiko hänen tyyppinen ihminen enemmän minua varten? Hän sanoo aina varmasti jotain jos nään hänet jossain, vaikka hän puhuisi jollekin muulle. Enkä nyt siis tarkoita että häneen olisin vaihtamassa, vertailen vain hänen käytöstään aiemmin kokemaani. Sitten taas tulee tunne etten haluaisi muuttaa mitään.. Kai mun nyt täytyy oikeesti päättää mitä MÄ haluun ja sitten kertoa se? Silläkin uhalla että kaikki päättyisi siihen. Parempi sekin varmaan on nyt tehdä jos se kuitenkin on väistämätöntä.

Pahoittelut jos tuli tosi sekava teksti, oon vaa ite nii sekasin et vaikee saada mitään selkeetä ulos..

Mä juttelin reilu viikko sitten yhden tutun kanssa ja vähän järkytyin kun hän kertoi että on vähän pakko vittuilla jollekkin jolla on ärrä vika. En saanut hetkeen minkään näköistä lausetta muodostettua. Öö miksi on pakko? "Ku se selkeesti ärsyttää niitä" Saatan mäki leikilläki pilkkailla kavereitani jostain jota ne vaikka sanoo väärin, mutta tollasesta asiasta ei mun mielestä kyllä voi mennä toiselle vittuilemaan. Miltä itestä tuntuisi kun olisi tollanen vaiva ja siitä vielä auottaisiin kun puhuu? Kun ei ite voi mitään ja muut matkii ivallisesti? Mua alkaa suututtaa jo ajatuskin. Mä tiiän monta ärrä vikaista, mutta mä vaan sivuutan asian ellei he itse siitä halua puhua.

Jotkut ihmiset vaan ei tunnu tajuuvan mitä niitten sanat voi oikeesti merkata. Jos on muutenkin epävarma itsestään ja omasta "heikosta kohdasta" aina on jotain sanomista, niin ei se kovin kivaa ole. Monet pönkittävät sitä omaa itsetuntoaan tällaisilla asioilla. Mä en vaan tajua miten kukaan voi haluta nostaa omaa itsetuntoaan polkemalla toisia alas? Saako he oikeasti hyvän mielen siitä kun loukkaa toista?

Mun mielestä kaikki tollanen pienikin lasketaan kiusaamiseksi. Ja mä en voi sietää kiusaamista. Mä osaan vähän liiankin hyvin mennä toisen asemaan ja miettiä millaiselta toisesta tuntuu, joten kärsin kyllä itsekin jos havaitsen kiusaamista. Koulussa oli aina joku jota kiusattiin. Vaikka kiusaus ei mitään kovin pahaa olisi ollutkaan, niin tuntui se silti varmasti tosi pahalta. Mua ei varsinaisesti oo kiusattu, mutta koska en mihinkään suosittuihinkaan kuulunut olen kyllä kokenut julkista arvostelua. Kerran olin värjännyt raitoja siskolta ylijääneellä hiusvärillä ja seuraavana päivänä mennessäni kouluun kuului tirskuntaa. Kyllä luokassa kerrottiin miten hirveät hiukseni olivat ja "kuka nyt oikeesti laittaa ton värisiä raitoja". Nykyinen minäni olisi varmaan puolustautunut ja sanoisi vastaan, mutta silloin vain itkin illan kylppärissä liottamassa hiuksia jos väri vaikka lähtisi nopeammin. Silloin ainoa lohtuni oli että se menisi kyllä muutamassa päivässä ohi. Kaikilla se vain ei mene.

Mediassa pyörii tosi paljon juttuja kiusatuista. Kiusaamisesta selvinneistä, siitä traumatisoituneista ja niistä jotka ovat elämänsä lopettaneet sen takia. Aina on olevinaan paljon töitä kiusaamista vastaan ja varmasti oikeastikin on, mutta silti ainakaan meidän luokalla siihen ei paljoa puututtu. Kiusattu oli tosi nolo kantelija jos jotain yritettiin puuttua. Ja jos itse yritti jotain sanoa niin sai vaan itse ilkeää kuittailua ja sitten taas jatkettiin. Ikävää myös oli että jos johonkin tapaukseen koitettiin puuttua vanhempien kautta olivat vanhemmat vastahakoisia uskomaan, eihän heidän lapsi nyt sellaista tekisi.

Mut on aina kasvatettu siihen että toisia pitää kunnioittaa ja toisille ei saa sanoa pahoja asiota. Eteenkin mummuni näki kaikissa aina ensimmäisenä jotain hyvää. En itseasiassa tainnut koskaan kuulla hänen sanovan mitään pahaa kenestäkään. Mun mielestä siinä olisi aika hyvä tavoite kaikille. Mä ainakin tykkään sanoa ihmisille kohteliaisuuksia, itsellekin tulee hyvä mieli kun huomaa toisen ilahtuvatn kun kehuu vaikka hänen uutta kampaustaan.

Mä vaan haaveilen maailmasta missä kaikki sais olla just sellasia kun on eikä tarttis pelätä heti muiden arvostelua jos tekee jotain massasta poikkeavaa. Oikeastaan mun käy vähän sääliksi näitä arvostelijoita, koska sehän on aika selvä että sellaisen ihmisen elämässä ei ole kaikki ihan kohdillaan joka saa jotain nautintoa siitä kun loukkaa toisia.

Jos vaikka istun jossain porukassa kahvilla, niin kyllä mulla oikeesti tulee aika kiusallinen olo kun kaikki puhuu vaikka viikonlopun risteilystään. Tuskin kukaan muu sitä mitenkään ajattelee, mut tulee vähän sellanen olo et oon tunkenu ihan siinä kahvillakin väkisin siihen porukkaan. Pahinta on jos se muu porukka suunnittelee jotain tulevaa. Haluisin aina vaan kadota johonkin, koska on oikeesti tosi kiusallista istua siinä. TIetää et itteä ei kysytä mukaan ja jos kysyttäis niin se vasta ois kiusallista kun tietäisi et se tehään kohteliaisuudesta. Eikä se jos siinä nyt on porukkaa jotka on jo sopinu jotain, mut sit ku istut kolmestaan jonkun kanssa ja ne alkaa yhtäkkiä sopia ihan vaikka syömässä käyntiä. Taas tulee kiusallinen olo ja miettii et miks mä en ikinä oo se kenen kanssa suunnitellaan?

Mä tiiän että aiheutan tän enimmäkseen ite, mut silti se vaivaa mua usein. Missä vaan oon niin mä oon se ulkopuolinen, aina jollain tavalla erilainen ja porukkaan kuulumaton. Ylimääränen. Emmä tiiä. Mut onhan se selvää jos toiset asuu parin kilsan etäisyydellä niin ne menee helpommin yhessä salille, kun pyytää mua vaikka 40km päästä tulemaan mukaan. Ja kyllähän mä tiiän et en mä moniinkaan juttuihin mihin mua ei pyydetä niin lähtiskään. Ja kuka pyytää jos aina kieltäytyy.. Ja varmaan sekin, että en mä ikinä ite pyydä ketään. Enkä mä varmaan myöskään osota kiinnostusta lähteä mukaan. Jos ajattelen asiaa vähän kauempaa katsoen niin itseasiassa vaikutan just siltä etten todellakaan haluis mukaan. Mut osittain se on vaa mun tapa suojautua. Suojautua siltä tunteelta, kun oikeesti haluis mukaan johonkin mut kukaan ei pyydä.

En ees tajuu miten tää aina menee näin. Esimerkiks amiksesta jäi kaveriporukoita jotka hengaa yhä. Porukka johon mä kuuluin pitää kyllä yhteyttä, mä vaan en enää kuulu siihen. Työpaikalla käy aina sama. Mä tutustun johonki porukkaan tai vaikka pariin tyyppiin ja sit ne on yhtäkkii ihan parhaita kavereita ja mä oon töissä oleva ihan ok tyyppi. Tän huomas hyvin pikkujouluissa. Oikeestaan kaikki muut tuli sinne jossain porukassa yhessä ja yllätys yllätys mä saavuin yksin. Kyllähän mulla sielä taas seuraa oli, mutta ei mua kukaan pyytänyt mukaan alottelemaan tms. :D

Käy mulla välillä niinkin päin et mä pääsen mukaan enemmän ku joku toinen. Sillon juttu menee niin et tutustutaan vaikka kolmen tyypin kanssa ja sit molemmista tulee mulle läheisiä ja sit ne riitautuu keskenään. Mä oon vaan todennu et ihmissuhteet ei oo mun juttu. Aina niissä on jotain hämärää.

Välillä must vaan tuntuu tosi pahalta kun oon siinä ylimääräsenä. Kyllä mustakin ois kiva lähtee kaveriporukan kanssa jonnekin. Ihan vaan vaikka terassille ois kiva lähtee. Viettää aikaa. Mut ei. Mun osa on joko tunkea väkisin johonkin mukaan, lähteä erinäisten kavereiden kanssa jotka ei tuu keskenään toimeen tai sitte vaan mennä yksin.

Ja mä en nyt tarkottanut vaan pyöriä itsesäälissä. Tää vaan on niin vaikee asia, kun tiiän et toisaaltaan on oma vika, mut samalla mulla vaan pyörii ajatus, et miks ihmiset ei tykkää musta?

Puhuin aika hiljaa ja opettajat käskivät minun usein huutaa jos vastasin jotain. Se oli vielä nöyryyttävämpää, joten en halunnut vastata enää ollenkaan mihinkään, jotta välttäisin sen hetken. Päälimpänä mulle on jäänyt niiltä ajoilta kuitenkin liikuntatunti traumat. Olinhan ujo, hiljainen ja surkea, joten minun oletettiin olevan sitä kaikessa. Vihasin kaikkia pelejä, koska tiesin etten pärjää. Harvoin viitsin hirveämmin yrittää. Vähemmän noloa oli olla yrittämättä ja mokata, kuin se että yrittää ja mokaa silti. Eihän minulle koskaan kukaan missään pelissä syöttänyt, jäin joukkue jaoissa viimeisten joukkoon. Pesäpallon ajotilanteessa tilalleni siirrettiin parempi ja jos opettaja jakoi pelaajia tasaisesti, tiesin että minut jaetaan vastapainoksi jollekkin oikein hyvälle tai sitten vaan eri puolelle kun joku muu surkimus. Se ei todellakaan auttanut olooni. Jotenkin sitten aloin ajatella että kaikki vihaa minua ja etten ole hyvä missään.

Oon joskus kuullut kun joku on sanonut että on söpöä olla vähän ujo. Mä en ikinä oo ite kohdannu sellasta. Must tuntuu et heti ku on leimattu ujoks on myös leimattu hirveäksi ihmiseksi. Oikeestaan tuntuu että se on ollu syy vihata. Ujo on aina vammanen ja epänormaali. Ja kun oli jotain yhteishengen kohotuksia jossa piti kirjottaa kaikista jotain positiivista, mulla luki aina hiljainen. Oliko se nyt sit muka positiivista? Olin aina pettynyt ja mietin että eikö kukaan oikeasti nää mussa mitään hyvää. Oikeastaan häpesin enkä halunnut kenenkään näkevän kommentteja.

Yläasteella mä en oikeestaa enää ollut kovin ujo. En mä hirveesti äänessäkään ollut, mut ei mua enää pelottanut puhua. Päähäni oli jo juurtunut että olen muita huonompi ja ettei ketään kiinnosta. Taisin olla vielä kuudennella luokalla, kun olin vähän "pyöreähkö" ja kuulin ihastukseni haukkuneen minua hirveäksi ja ihrakasaksi. Silloin päättelin ettei kukaan koskaan voi minuun ihastua. Olinkin oikeastaan siksi hiljainen kun ajattelin että parempi olla hiljaa kun ei ole mitään sellaista sanottavaa mikä kiinnostaisi muita. Miksi muita nyt mun elämä kiinnostaisi. Elävästi on myös jäänyt mieleen kun yritin kerran tosissani alkaa vähän puhua niin yksi jätkä sanoi heti alkuun ettei ketään kiinnosta.

Meillä oli aika huono luokkahenki ja luokallani oli pari tosi ilkeitä kommentteja heittävä  tyttöä, joten olin senkin takia mielummin hiljaa kuin tappelisin jonkun kanssa. Ysillä aloin hieman päästä hiljaa olostani, mutta on äärimmäisen vaikea yhtäkkiä ryhtyä erityisen sosiaaliseksi kun on aina opetellut pitämään suunsa kiinni. Ja aina kun keskusteluun osallistuu mielessä pyörii "ketään ei kiinnosta" tai "vitsi sä kuulostat tyhmältä".

Nykyisin en ole enää oikeastaan kumpaakaan. Välillä jossain isommissa porukoissa saattaa kynnys puhumiselle nousta ja mieleen tulee "sä oot kaikkein vähiten kiinnostavin täällä, oo nyt vaa hiljaa". Oon kovasti yrittänyt opetella vaimentamaan ton ajatuksen. Selittäähän muutkin mitä sattuu, enkä ajattele heitstä että olisivat hiljaa.

Ymmärrän hirveän hyvin ujoja ja hiljaisia ihmisiä ja yritän yleensä esim. töissä heitä hienovaraisesti rohkaista mukaan porukkaan ja ulos kuorestaan. Kaikkein ärsyttävinä onkin kun on muutenkin vaikea puhua porukassa ja ihmiset kyselee "miks oot nii hiljaa" tai "puhu nyt jotain". Silloin vasta lukkoon meneekin. Ja tiedän monia jotka kärsivät ujoudestaan. Ja muistan kyllä hyvin kun ennen jos jotain sanomista vihdoin johonkin keksin niin mietin sitä niin kauan että aihe oli jo ohi tai sitten se ei vain tullut suusta. Välillä vaan mietin että olen ollut tässä nyt niin kauan hiljaa, että on jo noloa sanoa jotain. Tai sitten hoin itselleni "Puhu nyt jotain" enkä saanut varmasti minkään näköistä lausetta ulos. Monet jotka tästä kärsii, kärsii vielä enemmän kun siitä huomautellaan. Varsinkin jos tuntee olonsa idiootiksi kun ei saa mitään mihinkään sanottua ja ihmisten täytyy vielä huomautella kun on niin ujo ja hiljainen.

Nykyisin mun on paljon helpompi tutustua ihmisiin enkä ota itseäni niin  vakavasti. Mä usein nykysin meen juttelemaan kaikille ujon oloisille, kun tiiän et se tilanne pahenee aina vaan jos kukaan ei puhu mitään. Monet on sanonutkin et jos joku hiljanen istuu jossain yksin niin ne luulee et se haluuki olla yksin. Siitä se kierre just lähteeki kun muut luulee et on hiljaa kun haluu olla yksin, mut oikeesti tulee vaan entistä hiljasemmaks kun vielä jätetään porukan ulkopuolelle.

Mä oon aina tykänny "miesten" jutuista, se onkin varmaan se miks tästä oon kärsinyt. Kyllä mä lapsena barbeilla ym leikin, mutta aika paljon myös autoilla ja muilla "poikien" leluilla. Nykyään mä tykkään hirveesti ajaa autoa ja oon muutenkin kiinnostunut autoista. Mua ärsyttää kun monet olettaa ettei voi ymmärtää mitään autoista kun on nainen. Joka kerta jos vaikka vaihdan itse renkaat autoon se on suuri ihmetyksen aihe. Ja jos vaikka päättelen autossani olevan vian se heti tyrmätään ja sanotaan jotan "no ei siin nyt sitä ainakaan oo" tms..

Ajamis asia on kyllä pahempi. Naisena ei oikeastaan sais tehä koskaan minkään näköstä virhettä liikenteessä. Heti oot paska, mikä ei oo ihmekään kun ei naiset osaa ajaa. Jos joku mies joutuu ruutuun ajaessa korjaamaan ennenkuin siihen pääse, niin on selvää ettei siihen kukaan olisi suoraan päässyt. Naiselle heti kuitataan parkkeerauksen vaikeudesta. Ja monilla miehillä on joku ihme oletus että naista pitää neuvoa kokoajan. Yhen kerran meinasin räjähtää kun tällainen mies oli kyydissä, "kannattaa jo hiljentää", "ton punasen auton jälkeen voi vaihtaa kaistaa", "aja vaik toho ruutuun ni pääset helposti pois". Ja alan olla suorastaan allerginen ilmaisulle "nainen ratissa"

Toisaaltaan en ihmettele, miksi miehet olettaa tuollaisia asioita, tunnen aika monta naista joka tahallaan tekee itsestään tyhmän miehen seurassa. Ajaminen voi sujua ihan hyvin, mutta miehelle täytyy pitää jotain ihme esitystä ja kysyä kaikesta tai mieluiten tietenkin mies ajaa. Vain jos mies ei voi syystä tai toisesta ajaa niin nainen ajaa. Yksi kaveri tähän antoikin minulle selityksen: täytyy antaa miehen tuntea olevansa mies. Sääli jos mies ei tunne itseään mieheksi ilman että hänelle esitetään idioottia, mutta mä en ainakaan siihen alentuisi.

Eikä tää liity vaan autoihin. Yksin ollessa nämä tämän tyyppiset naiset voi hyvin vaihdella lamppuja, naulailla seiniä yms, ja kun mies tulee paikalle kysytään mikä on vasara. Ja sitten kikatellaan omaa tyhmyyttä. Ja miehet nauraa taas naisten tyhmyyttä.

Mä oon aina ollut aika itsenäinen. Mä haluun ite selvii asioista ja osaa ite tehä kaikenlaista. Mä kannan ite kaikki painavatkin asiat, teen kodin pieniä teknisiä juttuja ja haluan ajaa. Siks must tuntuu oudolta et joku haluu esittää tyhmää jollekin ja vielä tyhmemmältä ettei voi kotonaan lamppua vaihtaa, koska se on miesten hommia. Joskus mulle on kuittailtukin että oon ihan ku mies. Ai jos haluan selvitä asioista ite niin oon mies, ok.. Kyllä mä oletan samalla tavalla että mies osaa tehä kotonaan ns. naisten hommat. Kyllä mun mielestä kaikkien aikuisten ihmisten täytyy selvitä kaikista kotihommista.

Tossa jaossakin on se jännä, että se ei ilmeisesti oo vaan työnjako. Kyllä mä sen ymmärränkin että jos mies on selvästi vahvempi, se tekee voimaa vaativia asioita tms. Mutta aika monella mun tutulla on vielä lisäksi se että kaikki ne miesten jutut on sitten paljon parempia. Nainen on voinut siivota kaiken, pestä pyykit ja kokata, mutta kun mies vaihtaa autoon renkaat se on niin iso juttu ettei siitä niin vaan päästä yli. Aiemmin yksi mies selitti että tottakai nainen kokkaa yms, hänhän vaihtaa renkaat autoon. Voin mäki vaihtaa miehellekki renkaat kaks kertaa vuodessa jos se tekee sit mulle ruokaa vuoden ympäri :'D

Vanhemmilta ihmisiltä ymmärrän vielä tällaisia asenteita, koska he ovat eläneet sellaisissa oloissa. Mutta ihmettelen näitä nuoria jotka ajattelee näin. Välillä kun vaikka tapaan kaveria, on hänelle kiire tekemään miehelle ruoka. Mies on kotona ja hänellä itsellä on menoa, mutta silti hänen täytyy mennä? Näkemisestämme on muutama kuukausi ja silti hän kiirehtii tekemään ruuan.

Mua vaan kiinnostaisi tietää että miksi ihminen on heti parempi kun on mies.

Tää asia tuli oikeestaan tänään mun mileen kun näin yhden muisto kirjoituksen joka oli kerännyt todella paljon tykkäyksiä. Ja tiedän ettei kyseinen henkilö kovin isoa tykkääjä määrää olisi eläessään saanut vaikka profiili kuvaa päivittämällä. Siksi aloinkin miettiä että arvostetaanko yleensäkin ihmistä vasta kun hän kuolee. Onhan monia taiteilijoitakin joiden teoksia on alettu arvostaa vasta heidän kuoltua. Se on oikeasti aika surullinen fakta. Ehkä sitä vain ajattelee asioita eri tavalla kun ihminen on oikeasti menetetty lopullisesti.

Jos joku kuolee saattaa esimerkiksi kuoleman vuosipäivänä potea kamalaa ikävää ja miettiä että on hirveän pitkä aika siitä kun on nähty. Heti haluaisi nähdä ja toivoisi saavansa henkilön takaisin. Entäs sitten kun ei vaan muuten vaan ole puhunut jonkun kanssa vuoteen? Kun siihen on mahdollisuus sitä ajattelee ihan eri tavalla.

Mun elämässä on tapahtunut aika paljon kuolemia, joten olen joutunut ajattelemaan asiaa. Siksi jos joku tuttuni minua todella ärsyttää ja haluaisin katkaista välit pysähdyn miettimään. Mietin onko asia oikeasti niin paha ja mietin mitä jos henkilö kuolisi? Kaduttaisiko tästä asiasta kitiseminen. Joo, ei tää ihan kaikkea auta sietämään, mutta pienet ärsytykset unohtuu aika helposti.

Kyllä mä välillä mietin ikävöidessäni jotain jo kuollutta, että ikävöisinkö jos emme vaan muuten vaan olisi nähneet. Jos välimme olisi kylmenneet hiljalleen ja olisimme vaan ajautuneet eri suuntiin. Välillä kun ei kehtaa ottaa johonkin yhteyttä johonkin jonka kanssa ei ole aikoihin puhunut ajattelen että jos hän vaikka kuolisi kaduttaisiko kun en kehdannut?

Yritänkin olla kiitollinen kaikista läheisistäni ja jos tekee mieli ottaa yhteyttä pitkänkin ajan jälkeen yritän vain ylittää kynnyksen ja tehdä sen ennenkuin on liian myöhäistä. Olisi vain niin paljon parempi kun jokainen saisi täyden arvostuksen jo ennen kuolemaansa.

Luin just hyvän kirjotuksen aiheesta. Siinä oli kirjoitettu (kirjoittajalla itsellään oli adhd) miten kaikki tunteet on paljon suurempia. Tunnistin itseni heti tästä alusta, oli kuvattu miten iloisena on haljeta riemusta ja surullisena sydän särkyy. Seuraavassa kohdassa hän kertoi kuinka ottaa kaiken henkilökohtaisesti. Taas tunnistin itseni. Hän oli myös kuvannut tunnetta kun yrittää kuunnella, mutta kuuntelun estää auton äänet, vesipisarat tms sivuäänet. Tiesin heti tunteen. Mulle on sanottu että oon hyvä kuuntelija, mutta mulla on oikeesti toisinaan tosi vaikea keskittyä hiljaa paikoillani. Joskus se onnistuukin hyvin, siksi epäilenkin että minulla on vain joku hyvin lievä häiriö. Toisaaltaan olen niin hyvin oppinut siihen etten voi näyttää miltä minusta oikeasti tuntuu ja että minun täytyy vain pysyä hiljaa, että pystyn nielemään tunteeni ja vain olemaan siinä paikoillani. Oikeastaan mitä rennommin voin ihmisen seurassa olla, sitä selvemmin voin näyttää etten jaksa keskittyä siihen yhteen asiaan. Saatan keskittyä ärsyttävään sivuääneen ja läheisimmät tuttuni sen tietää ja eivät ota sitä niin vakavasti, he tietävät että kyllä minua kiinnostaa vaikka en siinä hetkessä voisikaan vain kuunnella hiljaa. Kirjoituksessa olikin että välillä vaikka kuinka kuuntelisi asia hukkuu ajatusten sekamelskaan. 

Mun yks kaveri kerran suuttu ja sanoi että minulla on jotain pahoja ongelmia kun en halunnut katsoa elokuvaa paikoillani. Mulle vaan on ihan hirveetä jos joudun istumaan pitkiä aikoja paikoillani. On aika mahdotonta kattoa vaikka pari leffaa putkeen jos satun sillä erityisen levottomalla tuulella olemaan. Sen takia välillä pelkään sopia leffaan menemistä kovin paljon etukäteen, enhän voi tietää millä tuulella olen.Jos käyn välillä tekemässä muuta tai samalla teen jotain voin hyvin olla siinä. Ennen tein usein jotain käsitöitä telkkaria katsellessa etten turhautuisi ja alkaisi levottomaksi. Välillä kun turhaudun sanon asioita joita en oikeasti tarkoita sanoa. Saatan vittuilla sille kenen kanssa satun olemaan tai sitten saatan saada hirveän nauru hepulin josta en meinaa päästä yli. Juttujeni taso laskee heti huomattavasti. Kirjoituksessakin oli siitä että on näprättävä jotain jotta voi käyttää ylimääräisen energian johonkin jotta voi keskittyä.

Välillä musta vaan tuntuu että mulla on liian monta ajatusta yhtäaikaa käynnissä. En tiiä mihin niistä keskittyisin ja tulee olo että aivo kapasiteetti loppuu kesken. Mä en aina osaa kontrolloida sitä mitä mun suusta tulee. Jos hermostun saatan jo sanoa asian ennenkuin olen miettinyt loppuun. Sitten taas jos tiedostan sen yritän olla sanomatta mitään mitä en tarkoita ja saatan jäätyä ihan kokonaan. Siksi oikeastaan selvittäisin erimielisyyksiä mielummin kirjoittamalla. Monet sanoo että puhutaan sitten kun nähdään, mutta mulle olisi helpompi viestitellä. Ehtisin miettiä hetken, käydä vaikka kävelemässä kämpän ympäri jotta voin taas keskittyä.

Toisinaan taas kun minulla ei ole ylimääräistä energiaa liikaa sisäistän asiat heti . Huomaan usein pieniä yksityiskohtia joita muut eivät huomaa. Ehkä sen takia välillä kun olen rauhallinen sisäistän äkkiä kaiken ja huomaan kaikki pienet jutut. Pienenä mulla oli paljon enemmän vaikeuksia näissä asioissa, mutta olen oppinut jo elämään niiden kanssa. Jos en oikein jaksaisi keskittyä yhteen asiaan näperrän jotain. Teen vaikka narun pätkästä solmuja, mitä vaan johon puran turhautumisen. Ja vältän tilanteita joissa olisi pakko olla pitkiä aikoja skarppina paikoillaan.

Mä olin ilonen kun törmäsin tähän juttuun. Se sai mut ymmärtämään, et mä en ehkä ookkaan vajukki ja muita huonompi. Mulla vaan on keskittymisvaikeuksia ja mulla on tosi paljon kohtalo tovereita.

Huomas kyllä että kaikki jutut oli vähän negatiivisia. Ehkä isoin pettymys oli se et se poltti taas aika paljon. Okei, se polttaa aina kännissä paljon enemmän ku selvinpäin, mut se oli tässä jo lopettamassa kokonaan. Se kävi lääkärissä ja alotti sellasen lääkekuurinki. Mä olin jo toiveikas kun se vähensi paljon. Siinä kuurissa oli siis tarkotus syödä niitä lääkkeita ensin ja polttaa vielä samalla ja sitten piti lopettaa, olisiko ollut viikon päästä kuurin alusta. Siinä sitten läheni lopetus päivä, faija oli vähentänyt kokoajan enemmän ja sanoi jo lopetus päivänkin. Menin sitten kylään kaksi päivää tuon lopetuspäivän jälkeen ja siellähän se oli röökillä. Ymmärrän tietenki että ei se lopettaminen onnistu noin vaan. Onhan seki polttanu jo monta kymmentä vuotta. Mut harmitti kyllä kun se oli vaan lopettanu ne lääkkeet ja tänään kun menin niin hänellä oli monta askia, eli ei todellakaan ollut aikeissa enää lopettaa. Kyl se puhu kokeilevansa sitte joskus jotain muuta. Ja nyt kännissä se vaan nauro et olipa hirveet lääkkeet ja meni röökille..

Siinä sit yritin sinnitellä ees jonkun aikaa, vaikka kaikesta se kysyki tyyliin "keitetäänkö kahvit, vai onks sulla taas niin hirvee kiire". Kuunneltiin sit radioo taustalla ja siel puhuttiin jostain tutkimuksesta mis ihminen on 69-vuotiaana keskimääräsesti tyytyväisin elämäänsä. No siihen faijan kommentti "hah, sellasta ikä en kyllä tuu näkemään". SIt se rupes miettii et kyllähän sen faija just ehti täyttää 70 ennenku kuoli. Yleensä mä ihan vaan ahdistun noista sen jutuista. Nyt mä vaan aloin miettii et mikä ihmisen oikeesti ajaa tohon? Se on puhunu kuolemisestaan oikeestaan koko mun elämän. Mä vaan mietin et miks ihminen haluu kokoajan, varsinkin omalle lapselleen, hokea että ei omilla elintavoilla vanhaks eletä ja että on suuri ihme jos kuuskymppiseks pääsee? Mä ymmärtäisin noi elintavat jos ei ajattelis mihin se johtaa, mut mitä se ajaa tolla takaa? Jos on huolissaan, yrittää tukee sitä terveellisemmäk tms saa vaa naurut päälle ja jotain selitystä siitä et kamalaa ois elää vanhana.

Mä aloin sit miettii et onko faijalla vaan suvussa joku geeni mikä saa nii helposti alkoholistiks? Sen faijakin joi aika paljon. Ja faijan suvussa on kyllä oikeesti aika ihme jos elää yli kuuskymppiseks. Ne on melkein kaikki alkoholisteja ja ei siellä kyllä montaa savutontakaan ole. Onneks äidin suku ja äiti itse on ihan erimaata. Mä tiiän että juon välillä aika reippaasti itsekin ja siks mua just pelottaakin et onks toi jotain perinnöllistä :D Tai sillee, mitä jos sitä alkaa huomaamattaan juomaan enemmän ja enemmän? Ehkä se vaara ei oo niin iso kun asian tiedostaa. Toisaaltaan jos äiti ois samanlainen niin olis varmaan isompi riski. Kyllähän sen ymmärtää jos kaikki käyttäytyy noin niin se on vaan ihan normaalia. Jos pienestä asti kaikki on ollut kännissä röökit käsissä, niin kai se sitten on vaan luonnollista ja normaalia elämää. En tiiä. Mä en vaan tajuu sellasta ajatusmaailmaa missä eletään mahdollisimman epäterveellisesti ja sitten rehennellään siitä miten "tällä menolla kuollaan kohta".. Sitten vielä sanotaan ettei kukaan välitä ja parempi vaan kun kuolee. Nykysin sen ottaa jo normaalina kommenttina, mut kyllä se pienenä sattu. Jos mä en oo kukaan niin ei sitte, en ala enää kyllä pilaamaan omaa elämääni tollasella.

Mun työssä mä koulutan paljon uusia ja autan muutenkin. Nään siis tosi paljon erilaisia työntekijöitä, kyseessä kun on iso firma ja meillä vaihtuvuuskin on aika iso. On kyl hassuu huomata miten erilailla eri ihmiset suhtautuu työn tekemiseen. On sellasia jotka tekee kaiken niin tehokkaasti ja huolellisesti, sitte ne jotka yrittää päästä kaikesta helpoimmalla. On tietty myös niitä jotka tekee työnsä hyvin, mutta sit ne vaan ei millään ehi ajoissa töihin, ei oikein muista lopettaa taukojaan ajoissa ja ovat sitten myös kotiin lähdössä ajoissa.

Voi olla et johtuu siitäkin kun nykysin on vaikea vakituisia työpaikkoja saada ja vuokrafirman kautta on jotenkin helpompi mennä ja tulla, mutta tuntuu että lähes kaikki uudet on sellasia jotka suhtautuu työhönsä tosi oudosti. Ensinäkin työpaikoissa mennään vaan käymään ja ei todellakaan ole yksi tai kaksi kertaa kun on meillä lähtenyt joku ja sanonut vaan et ei nyt oikein nappaa. Joo ymmärrän jos työtä ei voi sietää ettei sielä pysy, mutta monet lähtiöistä ovat jo selittäneet tehneensä saman muissakin paikoissa.

Mulla on pari kaveriakin jotka ei vaan oikein jaksa olla töissä. En sitä tiiä kuka niitten elämistä maksaa. En mäkään jaksais töissä olla jos se ois vaihtoehto :D Mut kuulostaa vaan oudolta jos joku ei nyt vaan oo ehtiny hakee töitä ja on ollu jo vuosia ilman töitä.. Tai sit kun on ollu jossain ja on tarjottu jatkoa tai parhaimmillaan vakituista työtä, sanotaan et "no emmä nyt kuitenkaan tuol varmaan aina jaksa olla". Oon yrittäny sanoa, että aina voi irtisanoutua jos löytää parempaa tms. :D Noo eihän asia mulle kuulu, mut tosiaan vaan ihmettelen et miks osa voi olla vaan kotona hakematta ees töitä jos toisten on sit pakko käydä? Ja siis tarkotan tosiaan ihan vaan niitä jotka ei viitsi, en tietenkään niitä jotka ei vaan saa töitä. Se on eriasia.

Sitten on vielä vastuun ottaminen. Tuntuu ettei kukaan voi myöntää mokiaan jos siitä ei jää kiinni. Meillä onneksi aika hyvin selviää kuka on tehnyt mitäkin, mutta niissä hommissa jossa ei, on tosi vaikea saada kiinni. Ja kun usein tieto helpottaisi asian selvittämistä. On paljon helmpompi lähteä selvittelemään kun tietää mitä ja milloin tapahtui.

Tää koskee kaiken ikäisiä, mut eniten mua huolestuttaa nuoret. Meillä tulee jo liian usein nuoria jotka ei vaan osaa irrottaa puhelimesta. Se on todella turhauttavaa opettaa jotain joka ei kuule eikä näe. Ja huomautuksesta puhelin saattaa viideksi minuutiksi kadota. Jos puhelinta ei räplätä niin otetaan sieltä joku kaveriksi jonka kanssa täytyy tehdä kaikki. Eli istua vieressä jos toinen tekee jotain. Sitten jos hommia pystyy valitsemaan valitaan ne kaikkein kivoimmat ja helpoimmat ja siihen käytetään toooooooosi paljon aikaa. En tarkota että kaikki nuoriso olisi tällaista, kyllä sieltä tulee myös todella hyviä työntekijöitä, mutta aika moni on ikävä kyllä tuota ensin kuvailemaani tyyliä.. Tottakai voi olla että jos kyseessä on eka työpaikka niin on tavallaan vähän lapsellinen vielä ja siksi käyttäytyy noin, mutta muuttuuko se sitten? Toi puhelin ongelma on lähes jokaisella vaikka muuten ihan hyvin tekisikin. Nyt mulle tuli sellanen olo et oon kukkahattutäti joka valittaa nuorison pilaantumisesta :'D Mutta mua vaan huolestuttaa niitten nuorten oma tulevaisuus. Niitä ei monessakaan paikassa kauaa katsella ja mitä heille sitten tapahtuu?

Helpoin tietenkin on keskittyä vaan omaan tekemiseen, mutta mun tehtäviin kuuluu katsoa että hommat hoituu, niin en voi sen takia aina vaan sivussa katsella.