Huh huh, on kyllä taas sellaset fiilikset ettei tiedä mitä tekis ja miten päi olis. Toisaaltaa on todella epätoivonen olo mut toisaaltaa taas kaikki tuntuu selkeeltä. Tosi vaikee yrittää selittää..

Arvata saattaakin jo että ongelman nimi on herra H.. Tää tilanne tuntuu vaihtuvan iha kokoajan.. Just meni taas paremmin ku aikoihin ja nyt tuntuu et viikonloppuna kaikki taas romahti. Meil oli tos aika iso riita. Tai emmä tiiä, se ei toisaaltaa ees ollu kovin iso riita, mut tuntuu et se oli jotenkin sellanen et sen jälkee mikää ei enää oo normaalisti. Yleensä ollaa riitojen jälkee saatu aika äkkii selvitettyä, mut nyt en enää tiiä haluunko ees selvittää. Tuntuis fiksult päästää vaa irti.

Mä oon nii usei miettiny et tää oli tässä. Oon pohtinu jo monta kertaa et pitäiskö päästää jo irti. Tää on iha loputon ympyrä, välil oon epätoivos ja luulen et kaikki on ohi ja sit taas kaikki menee hyvin. Meil vaan taitaa olla vähä liian erilaiset näkemykset tulevaisuudelle. Sattuu ihan hirveesti ajatella et meil ei enää ois tulevaisuutta.. Mut riitahan lähti näistä asioista. Mul oli tos aiemmin vähä epävarmuutta et oonko raskaana. Siitä sit tuli tottakai ajatus että mitä hän reagoisi tilanteeseen. Oli vissii huono ajankohta aiheelle, hän oli vähän kireän tuntunen muutenkin.. Halusin vaan tietää. Hän sai jonkun ihme hepulin kun kysyin että mitä hän tekisi jos olisin raskaana. Hän käski etsiä isän muista miehistäni sillä hänen se ei voi olla.. En tajua miten hän voi väittää että minulla olisi muita miehiä.. Minä olen aina ollut se ketä enemmän haluaa olla yhdessä yms. Toiseksi tuntui tosi pahalta että hän sanoi ylipäätään noin. Tiedän nyt ainakin että hän ei olisi tukena... Hän oikeastaan vain syyllisti ja suuttui. Kaiken huipuksi keskustelu päättyi siihen kun hän huusi että turpa kii tai lähe menee.

En voi vieläkään uskoa että hän sanoi niitä asioita. Joku osa minussa pakottaa pään pystyyn ja eteenpäin, ansaitsen kyllä paljon parempaa. Toinen osa taas puolustelee häntä ja selittelee että hän varmaan meni vain paniikkiin. Jäin hänen vierelleen nukkumaan, koska ajattelin että aamulla voimme puhua normaalisti. Ei puhuttu ei. Hän ei koko aamuna huomioinut minua ja päätin sitten lähteä. Hän ei sanonut oikein mitään...

"Ja olisikin niin, että rakkaus on loppu
Mut se täytyy lopettaa
Kuka sen opettaa? "

Oon aina nähny hänet joidenki vaaleenpunasten lasien läpi. Nyt vaan mietin että onko järkeä satuttaa itseään yhä uudelleen ja uudelleen kun tietää että kaikki päättyy aina kyyneliin? Eilen ahdisti ihan hirveästi ja pahin pelkoni oli ettei hän tahdo enää nähdä minua. Nyt koko yön valvomisen ja ajattelemisen jälkeen mietin että miksi annan hänen pompotella minua ihan miten haluaa? Tarvitsenko tosiaan miestä joka voi sanoa minulle niin kuin hän sanoi?

Yritän nyt riisua ne lasit ja katsella mitä tapahtuu. Tiedän että olisi jo aika päästää irti. Tämä suhde ei miksikään järkeväksi muutu ja tiedän sen. Sattuu ihan hirveästi ajatella että kaikki oli tässä. Mutta sattuisiko vähemmän päästää nyt irti ja kärsiä viimeisen kerran, kuin samat ongelmat, sama epätoivo aina uudelleen? Tuntuu ihan mahdottomalta tuhota kaikki, mutta ihan yhtä mahdottomalta jatkaa. Viime sovinnon jälkeen ajattelin että jos vielä kerran olen siinä tilanteessa että mietin haluanko jatkaa niin en jatka.

Nyt täytyy vain yrittää selkeyttää ajatuksia ja miettiä asioita kaikilta kannoilta. Tästä tekee vaan vielä vaikeampaa se etten oikein voi puhua tästä kellekkään.. Paras kai olisi puhua hänen itsensä kanssa mutta siitä taas tuskin tulee yhtään mitään...