Jotkut sanovat ettei suhteen alkuhuuma kestä montaa kuukautta. Jotkut sanovat, että tunteet muuttuvat tasaisiksi, enää ei innostu tai jännitä samalla tavalla. Ikäväkään ei iske heti parin tunnin päästä. En tiedä monta kuukautta pari kuukautta sitten on, omani on ollut nyt jo melkein kolme vuotta.

Monet kaverini ovat ihmetelleet, että miten voin aina innostua herra H:sta yhtä paljon. Menen aivan veltoksi kun hän laittaa minulle viestiä ja vaikka olisin juuri pari tuntia sitten lähtenyt hänen luotaan olen ihan innoissani jos hän haluaa nähdä taas. Ja vaikka juuri olisimme nähneet niin minua jännittää ihan yhtä paljon. Innostus ei ole missään vaiheessa muuttunut. Samat perhoset on liidellyt vatsassa ihan meidän ensimmäisistä kohtaamisista asti. Monet kavereistani sanovatkin etteivät vain voi ymmärtää alkuunkaan miten meillä voi olla tällaista.

Olen vain niin onnellinen, etten luovuttanut silloin kuin meinasin. Mitä kaikkea mahtavaa olisikaan jäänyt kokematta.. Aiemmin pelkäsin että muuttoni viilentää välejämme, mutta tuntuu että onkin käynyt toisin päin. Hän on viihtynyt luonani hyvin. Hänen kanssaan on vain niin luonnollista olla. Rakastan iltoja joina saan käpertyä sohvan nurkaan hänen kainaloonsa ja tuntea hänen käden silittävän olkapäätäni tai näpräävän hiuksiani. Rakastan meidän keskusteluja ja sitä kun voi myös vain olla hiljaa. Rakastan öitä joina nukahdan kiinni hänessä ja kun havahdun siihen että hän tulee ihan lähelle ja ottaa tiukasti syliin tai kun hän vain tiukentaa otettaan ollessaan valmiiksi kiinni minussa. Rakastan kun hänen kasvonsa on ensimmäinen asia minkä nään aamulla. Rakastan sitä kun saan juuri silmät raotettua ja hän on jo siinä antamassa pusuja. Kenenkään kanssa ei vain ole koskaan tuntunut tältä. En ole ikinä tuntenut oloani näin hyväksi jonkun lähellä.

Pelkään toisinani menettäväni hänet. Pelkään sitä miten paljon sattuisi kun on näin vahvoja tunteita. Olen oppinut hillitsemään pelkoani onneksi jo jonkun verran. Tiedän että täytyy nauttia niin kauan kun se vain on mahdollista. Olenkin opetellut olemaan vain ja ainoastaan kiitollinen siitä että saan tuntea hänet. En tiedä miten voisin koskaan kiittää häntä tarpeeksi. Hän vain on avannut silmäni näkemään maailmaa uudella tavalla. Hän on opettanut minut pitämään itsestäni. Hänen ansiostaan arvostan asioita aivan uudella tavalla.

Tämä "alkuhuuma" tuntuu vain voimistuvan. En haluaisi olla hänestä hetkeäkään erossa ja huomaan vilkuilevani puhelinta jatkuvasti kun hän ei ole lähelläni.. Ja aina petyn jokaisesta joltain muulta tulleesta viestistä ja innostun todella paljon hänen viesteistä. :) Joo tais mennä vähän siirappiseksi, taidan lopettaa nyt ennen kuin menee ihan överiksi. Tällä hetkellä vain on niin onnellinen olo ja halusin kerrankin kirjoittaa siitä pelkäämättä että onni haihtuu kirjoitukseni myötä :D