Sanonta mistä mä tykkään. Jokainen on varmasti joskus arvostellut jotain toista jonkun ulkonäöllisen tai käytökseen liittyvän asian perusteella. Kaikki ei voi kaikista tykätä, se nyt vaan on fakta, mutta toisten voi silti antaa olla omia itsejään rauhassa. Mä en vaan ymmärrä toisille ihmisille nauramista, varsinkaan asioista mille ei itse voi mitään. Ja vaikka voisikin niin mitä pahaa on esimerkiksi pukeutua ihan omaan tyyliin? Oon mäkin joskus saattanut vähän mielessäni ihmetellä jonkun tyyliä, mutta ei mulle ikinä tulisi mieleen mennä kellekkään asiasta mainitsemaan.

Mä juttelin reilu viikko sitten yhden tutun kanssa ja vähän järkytyin kun hän kertoi että on vähän pakko vittuilla jollekkin jolla on ärrä vika. En saanut hetkeen minkään näköistä lausetta muodostettua. Öö miksi on pakko? "Ku se selkeesti ärsyttää niitä" Saatan mäki leikilläki pilkkailla kavereitani jostain jota ne vaikka sanoo väärin, mutta tollasesta asiasta ei mun mielestä kyllä voi mennä toiselle vittuilemaan. Miltä itestä tuntuisi kun olisi tollanen vaiva ja siitä vielä auottaisiin kun puhuu? Kun ei ite voi mitään ja muut matkii ivallisesti? Mua alkaa suututtaa jo ajatuskin. Mä tiiän monta ärrä vikaista, mutta mä vaan sivuutan asian ellei he itse siitä halua puhua.

Jotkut ihmiset vaan ei tunnu tajuuvan mitä niitten sanat voi oikeesti merkata. Jos on muutenkin epävarma itsestään ja omasta "heikosta kohdasta" aina on jotain sanomista, niin ei se kovin kivaa ole. Monet pönkittävät sitä omaa itsetuntoaan tällaisilla asioilla. Mä en vaan tajua miten kukaan voi haluta nostaa omaa itsetuntoaan polkemalla toisia alas? Saako he oikeasti hyvän mielen siitä kun loukkaa toista?

Mun mielestä kaikki tollanen pienikin lasketaan kiusaamiseksi. Ja mä en voi sietää kiusaamista. Mä osaan vähän liiankin hyvin mennä toisen asemaan ja miettiä millaiselta toisesta tuntuu, joten kärsin kyllä itsekin jos havaitsen kiusaamista. Koulussa oli aina joku jota kiusattiin. Vaikka kiusaus ei mitään kovin pahaa olisi ollutkaan, niin tuntui se silti varmasti tosi pahalta. Mua ei varsinaisesti oo kiusattu, mutta koska en mihinkään suosittuihinkaan kuulunut olen kyllä kokenut julkista arvostelua. Kerran olin värjännyt raitoja siskolta ylijääneellä hiusvärillä ja seuraavana päivänä mennessäni kouluun kuului tirskuntaa. Kyllä luokassa kerrottiin miten hirveät hiukseni olivat ja "kuka nyt oikeesti laittaa ton värisiä raitoja". Nykyinen minäni olisi varmaan puolustautunut ja sanoisi vastaan, mutta silloin vain itkin illan kylppärissä liottamassa hiuksia jos väri vaikka lähtisi nopeammin. Silloin ainoa lohtuni oli että se menisi kyllä muutamassa päivässä ohi. Kaikilla se vain ei mene.

Mediassa pyörii tosi paljon juttuja kiusatuista. Kiusaamisesta selvinneistä, siitä traumatisoituneista ja niistä jotka ovat elämänsä lopettaneet sen takia. Aina on olevinaan paljon töitä kiusaamista vastaan ja varmasti oikeastikin on, mutta silti ainakaan meidän luokalla siihen ei paljoa puututtu. Kiusattu oli tosi nolo kantelija jos jotain yritettiin puuttua. Ja jos itse yritti jotain sanoa niin sai vaan itse ilkeää kuittailua ja sitten taas jatkettiin. Ikävää myös oli että jos johonkin tapaukseen koitettiin puuttua vanhempien kautta olivat vanhemmat vastahakoisia uskomaan, eihän heidän lapsi nyt sellaista tekisi.

Mut on aina kasvatettu siihen että toisia pitää kunnioittaa ja toisille ei saa sanoa pahoja asiota. Eteenkin mummuni näki kaikissa aina ensimmäisenä jotain hyvää. En itseasiassa tainnut koskaan kuulla hänen sanovan mitään pahaa kenestäkään. Mun mielestä siinä olisi aika hyvä tavoite kaikille. Mä ainakin tykkään sanoa ihmisille kohteliaisuuksia, itsellekin tulee hyvä mieli kun huomaa toisen ilahtuvatn kun kehuu vaikka hänen uutta kampaustaan.

Mä vaan haaveilen maailmasta missä kaikki sais olla just sellasia kun on eikä tarttis pelätä heti muiden arvostelua jos tekee jotain massasta poikkeavaa. Oikeastaan mun käy vähän sääliksi näitä arvostelijoita, koska sehän on aika selvä että sellaisen ihmisen elämässä ei ole kaikki ihan kohdillaan joka saa jotain nautintoa siitä kun loukkaa toisia.