sunnuntai, 21. marraskuu 2021

Ahdistus

Välillä sitä miettii että tuleeko elämästä ikinä helppoa? Vuosia taistelin masennuksen parissa. Viimein tuntui että se ehkä väistyi hieman taka-alalle. Elämä alkoi tuntua hieman helpommalta. Jopa tulevaisuus tuntui hiukan valoisammalta.SItten tapahtui jotain. 

Kaikki alkoi oikeastaan viime vuoden tammikuussa. Mulla tulee usein tammikuussa pieni joulun jälkeis ahdistus. Jotenkin kun joulu siivotaan pois, talvea on vielä jäljellä ja ajatukset on jo kesän odotuksessa. Näin ajattelin käyvän jälleen. Muistan kun töissä yhtäkkiä rintaa puristi todella voimakkaasti. Olin aivan varma että jotain pahaa tapahtuu. Joku on varmasti kuolemassa tai vähintäänkin vakavasti sairas. Isä oli outo puhelimessa, onko hänellä jotain? Kaveri ei vastaa viestiin, ei ole itseasiassa ollut kirjautuneenakaan koko päivänä. Hänellä ei voi olla kaikki hyvin. Yöllä herään sydämen tykytykseen. Johtuiko kaikki sittenkin siitä että olen itse sairas? Pahaenteinen tunne roikkuu jatkuvasti mukana.

Olo ei ota haihtuakseen. Yöllä saan pelkotiloja. Olen varmasti kuolemassa. Vai onko sittenkin joku muu? Käyn läpi läheisteni kuolemia. Aivan kuin he olisivat jo kuolleita. Miten selviän? Miten elämä voi jatkua vaikkapa ilman äitiä? Olo alkaa todella hallita elämää. Kissalla on vatsa ehkä pikkusen löysällä. Selvä merkki suolitukoksesta, aivan varmasti.

Tunne ottaa niin ison hallinnan että päätän tässä vaiheessa hakeutua lääkäriin. Vielä odotushuoneessa mietin onko tämä nyt oikea syy. Tiedänhän ihmisiä joilla menee paljon huonommin kuin minulla. Lääkäri on ymmärtäväinen mutta emme ole selvästi aivan samalla aaltopituudella. Onneksi hän ohjaa minut kuitenkin terapeutille.

Tosiaan, lääkärillä on selvä käsitys ahdistuksen kaavasta. En aivan sovi siihen niin minulla on vain joku ohimenevä juttu. Olisikin.. Tämä saikin miettimään mitä ahdistus edes on. Miten sitä voi määrittää? Selviän pakolla arjen askareista. Rutiinit on aina tuonneet minulle turvaa. Ja kaikenlisäksi esimerkiksi sairasloman hakemisen ajatteleminenkin vain lisää tuskaani. Parempi pyristellä vain työpäivien läpi. Sitäpaitsi kotona olo ahdistaa myös. Yksinäisyys on musertavaa, toisaalta en halua juuri tavata ketään, enhän halua kuormittaa muita. Enkä jaksa esittää mitään.

Ahdistuneisuushäiriö kuvataan usein niin että ihmispaljous ahdistaa, kaupassa käynti ahdistaa, kotoa ei halua poistua. Jos olisin näitä oireita kuvaillut olisiko lääkärin suhtautuminen ollut toinen? Kaupassa tiedän mitä teen. Voin joutua jonottaa, se ei tunnu pahalta. Ahdistun tilanteista joissa en tiedä miten toimia. Voin kulkea bussilla jos kaikki toimii kuten ennenkin. Junaan en esimerkiksi menisi koska sielä en tiedä sata varmaksi mitä tehdä. Siitä voisin saada ahdistuskohtauksen. Kotoa haluan toisaalta poistua. Haluan mennä mihin tahansa muualle. Toisaalta haluan palata äkkiä kotiini. Turvapaikkaani. 

Ahdistuksen voi laukaista niin pienet asiat. Pitäisi päättä missä tapaa jonkun. Hän käskee minun päättää. Kahville? Syömään? Minun luo, hänen luo? Ei, en voi kutsua itseäni kenenkään luo. Pettyykö hän jos kutsun kotiini ja hän haluaisikin syömään? Toisaalta ravintolaan en halua. Ahdistaa syödä julkisesti, varsinkin jos seura ei ole ihan tutuimmasta päästä. Päätös ahdstaa. Ahdistaa kun en saa tehtyä sitä. Toinen luulee että olen väliinpitämätön jos siirrän päätöksen takaisin hänelle. Miksi olen tällainen? Ahdistaa että ahdistaa.

Yksi pahimpia juttuja on se kun tuntee olevansa taakka muille. Tavallaan haluaisin kuolla. En haluaisi tappaa itseäni tai muuten satuttaa, toisinaan vain toivon että satun kuolemaan. Sattumalta vaan vaikka rekka ajaa päälle ja kuolen. Kohtalo vain päättäisi päästää minut pois. Aiemmin pelkäsin kuolevani. Nykyisin pelko ei ota valtaa koska sen tullessa voin vain miettiä että sittenpähän pääsisi pois näistä ajatuksista. 

 

keskiviikko, 12. heinäkuu 2017

Liikaa ajatuksia

Mul on ollut vähän ongelmia läppärin kanssa niin en oo saanut yhtään kirjotettua, kun en puhelimella oo jaksanu pidempää kirjottaa. Kokeillaan jos nyt vaikka onnistuisi. :)

Mul on taas alkanu se kausi, jossa ahistun siitä ku en tiiä mitä haluun elämältä. Mä oon nyt kesälomalla ja siks on ollu hyvää aikaa ajatella kaikkea. Ihan ekana mä oon yrittänyt taas miettiä mitä haluisin tehä työkseni. Haluisin kuuluu niihin jotka tekee työtään intohimolla, eikä ahistu jo ekalla loma viikolla siitä, et meneekö loma liian äkkiä. On mun työ ihan ok, mut ois kiva tehä jotain mistä oikeesti tykkäis.

Mä tapasin tässä jonkin aikaa sitten miehen joka sai mut ajattelee myös mun suhdetta. Mä aloin vaa miettii sitä et meneeks tää mihinkään ? Must aina tuntuu etten haluis ees muuta, mut mä taidan vaa pelätä. Mä en oo koskaan arvostanu tai rakastanu itteeni ja lisäks kaikki vanhat asiat kummittelee mun mielessä. Mulle on kerrottu et oon ruma, on isketty kakkos vaihtoehtona ja on sanottu et on parempi ettei kauheesti kerrota kellekkään et tapaillaan. Ja seki kaks kertaa, toisella ettei tää ykkös vaihtoehto saa tietää ja toisella ilmeisesti ois ollu liian noloa. Mä en oo ikinä osannu vaatii parempaa. Mä oon vaa ollu jutussa, kun sehän on just sitä mitä ansaitsen. Jos jotain elämässä haluisin muuttaa, niin lähtisin noista jutuista paljon aiemmassa vaiheessa. Mä oon vaan hokenu et ei kukaan haluu mua.

Vasta nyt mä aloin tajuta, et ihan yhtä paljon se suhde on mua varten. Mun ei todellakaan tarvii pitää itteeni huonompana ja myöntyä, vaan voin oikeesti vaatia ihan samanlaista arvostusta. Joku voi oikeesti haluu olla mun kanssa. Mä voin olla jollekkin se ykkönen. Meillä on nyt menny tosi hyvin, enkä haluaisi sitä pilata. Samalla kuitenkin tiiän, etten voi vaan "lojua" suhteessa odottamassa miten käy. Jos oikeasti ottaisin asian puheeksi ja kertoisin rehellisesti että haluan edetä, vaikka se minua pelottaakin, niin voisihan hänkin sitten loppujen lopuksi haluta samaa. Enkä mä nyt ees tarkota että olis pakko nyt just muuttaa yhteen, mut jos ois puhuttu että muutetaan sitte joskus niin tois seki sellasta sitoutumista. Nyt tuntuu et kaikki on auki ja mitä vaan voi tapahtua tai olla tapahtumatta.

Tajusin kaiken sen miehen käytöksestä. Istuskelimme yhdessä pihalla ja hänen huomio oli minussa. Vaikka olin varautunut hänen lähtevän kun hän näki toisen tutun, ei hän mennyt. Eihän herra H:kaan niin tee, mutta ei hän esimerkiksi pidä minua melkein koskaan julkisesti kädestä. Mulla riittää sormet laskemaan kerrat kun ollaan julkisesti käsikkäin kävelty.. En mä kaipaa mitään julkista lääppimistä, mutta jos toinen pitäisi kiinni vaikka kuka tulisi paikalle, jäisi itselle olo että hän haluaa minut ja on ylpeä kun on saanut minut. Ja välillä tulee vain olo että haluaisi vaihteeksi olla kunnolla julkisesti yhessä. Toisaaltaan ahdistun ajatuksesta, mutta silti välillä haaveilen yhdessä asumisesta, naimisiin menosta ja kaikesta sellaisesta. Ja joskus olisi kiva kun toinen voisi oikeasti osoittaa julkisesti olevansa minun kanssa.

Tämän toisen miehen luonne ja asenne vain sai minut miettimään, että olisiko hänen tyyppinen ihminen enemmän minua varten? Hän sanoo aina varmasti jotain jos nään hänet jossain, vaikka hän puhuisi jollekin muulle. Enkä nyt siis tarkoita että häneen olisin vaihtamassa, vertailen vain hänen käytöstään aiemmin kokemaani. Sitten taas tulee tunne etten haluaisi muuttaa mitään.. Kai mun nyt täytyy oikeesti päättää mitä MÄ haluun ja sitten kertoa se? Silläkin uhalla että kaikki päättyisi siihen. Parempi sekin varmaan on nyt tehdä jos se kuitenkin on väistämätöntä.

Pahoittelut jos tuli tosi sekava teksti, oon vaa ite nii sekasin et vaikee saada mitään selkeetä ulos..

tiistai, 23. toukokuu 2017

Annetaan kaikkien kukkien kukkia.

Sanonta mistä mä tykkään. Jokainen on varmasti joskus arvostellut jotain toista jonkun ulkonäöllisen tai käytökseen liittyvän asian perusteella. Kaikki ei voi kaikista tykätä, se nyt vaan on fakta, mutta toisten voi silti antaa olla omia itsejään rauhassa. Mä en vaan ymmärrä toisille ihmisille nauramista, varsinkaan asioista mille ei itse voi mitään. Ja vaikka voisikin niin mitä pahaa on esimerkiksi pukeutua ihan omaan tyyliin? Oon mäkin joskus saattanut vähän mielessäni ihmetellä jonkun tyyliä, mutta ei mulle ikinä tulisi mieleen mennä kellekkään asiasta mainitsemaan.

Mä juttelin reilu viikko sitten yhden tutun kanssa ja vähän järkytyin kun hän kertoi että on vähän pakko vittuilla jollekkin jolla on ärrä vika. En saanut hetkeen minkään näköistä lausetta muodostettua. Öö miksi on pakko? "Ku se selkeesti ärsyttää niitä" Saatan mäki leikilläki pilkkailla kavereitani jostain jota ne vaikka sanoo väärin, mutta tollasesta asiasta ei mun mielestä kyllä voi mennä toiselle vittuilemaan. Miltä itestä tuntuisi kun olisi tollanen vaiva ja siitä vielä auottaisiin kun puhuu? Kun ei ite voi mitään ja muut matkii ivallisesti? Mua alkaa suututtaa jo ajatuskin. Mä tiiän monta ärrä vikaista, mutta mä vaan sivuutan asian ellei he itse siitä halua puhua.

Jotkut ihmiset vaan ei tunnu tajuuvan mitä niitten sanat voi oikeesti merkata. Jos on muutenkin epävarma itsestään ja omasta "heikosta kohdasta" aina on jotain sanomista, niin ei se kovin kivaa ole. Monet pönkittävät sitä omaa itsetuntoaan tällaisilla asioilla. Mä en vaan tajua miten kukaan voi haluta nostaa omaa itsetuntoaan polkemalla toisia alas? Saako he oikeasti hyvän mielen siitä kun loukkaa toista?

Mun mielestä kaikki tollanen pienikin lasketaan kiusaamiseksi. Ja mä en voi sietää kiusaamista. Mä osaan vähän liiankin hyvin mennä toisen asemaan ja miettiä millaiselta toisesta tuntuu, joten kärsin kyllä itsekin jos havaitsen kiusaamista. Koulussa oli aina joku jota kiusattiin. Vaikka kiusaus ei mitään kovin pahaa olisi ollutkaan, niin tuntui se silti varmasti tosi pahalta. Mua ei varsinaisesti oo kiusattu, mutta koska en mihinkään suosittuihinkaan kuulunut olen kyllä kokenut julkista arvostelua. Kerran olin värjännyt raitoja siskolta ylijääneellä hiusvärillä ja seuraavana päivänä mennessäni kouluun kuului tirskuntaa. Kyllä luokassa kerrottiin miten hirveät hiukseni olivat ja "kuka nyt oikeesti laittaa ton värisiä raitoja". Nykyinen minäni olisi varmaan puolustautunut ja sanoisi vastaan, mutta silloin vain itkin illan kylppärissä liottamassa hiuksia jos väri vaikka lähtisi nopeammin. Silloin ainoa lohtuni oli että se menisi kyllä muutamassa päivässä ohi. Kaikilla se vain ei mene.

Mediassa pyörii tosi paljon juttuja kiusatuista. Kiusaamisesta selvinneistä, siitä traumatisoituneista ja niistä jotka ovat elämänsä lopettaneet sen takia. Aina on olevinaan paljon töitä kiusaamista vastaan ja varmasti oikeastikin on, mutta silti ainakaan meidän luokalla siihen ei paljoa puututtu. Kiusattu oli tosi nolo kantelija jos jotain yritettiin puuttua. Ja jos itse yritti jotain sanoa niin sai vaan itse ilkeää kuittailua ja sitten taas jatkettiin. Ikävää myös oli että jos johonkin tapaukseen koitettiin puuttua vanhempien kautta olivat vanhemmat vastahakoisia uskomaan, eihän heidän lapsi nyt sellaista tekisi.

Mut on aina kasvatettu siihen että toisia pitää kunnioittaa ja toisille ei saa sanoa pahoja asiota. Eteenkin mummuni näki kaikissa aina ensimmäisenä jotain hyvää. En itseasiassa tainnut koskaan kuulla hänen sanovan mitään pahaa kenestäkään. Mun mielestä siinä olisi aika hyvä tavoite kaikille. Mä ainakin tykkään sanoa ihmisille kohteliaisuuksia, itsellekin tulee hyvä mieli kun huomaa toisen ilahtuvatn kun kehuu vaikka hänen uutta kampaustaan.

Mä vaan haaveilen maailmasta missä kaikki sais olla just sellasia kun on eikä tarttis pelätä heti muiden arvostelua jos tekee jotain massasta poikkeavaa. Oikeastaan mun käy vähän sääliksi näitä arvostelijoita, koska sehän on aika selvä että sellaisen ihmisen elämässä ei ole kaikki ihan kohdillaan joka saa jotain nautintoa siitä kun loukkaa toisia.

tiistai, 16. toukokuu 2017

Aina ulkopuolinen

Mä oon tästä varmaa jotain jo maininnutkin, mut tää asia on taas viimeaikoina noussut esille. Mulla on tosi paljon tuttuja, paljon kavereita, mut aika vähän ystäviä. Esimerkiksi vaikka töissä, ei mun sielä tarvii yksin olla, kyllä aina löytyy juttu seuraa. Mutta mä en nää oikeestaan ollenkaan työkavereita vapaa-ajalla. Ei varmaan nää moni muukaan, mut meiän töissä on ihan yleistä nähä. Siellä on hirveesti porukkaa joka viettää oikeesti paljon aikaa muulloinkin. Ja täähän oikein ruokkii tätä mun oloa.

Jos vaikka istun jossain porukassa kahvilla, niin kyllä mulla oikeesti tulee aika kiusallinen olo kun kaikki puhuu vaikka viikonlopun risteilystään. Tuskin kukaan muu sitä mitenkään ajattelee, mut tulee vähän sellanen olo et oon tunkenu ihan siinä kahvillakin väkisin siihen porukkaan. Pahinta on jos se muu porukka suunnittelee jotain tulevaa. Haluisin aina vaan kadota johonkin, koska on oikeesti tosi kiusallista istua siinä. TIetää et itteä ei kysytä mukaan ja jos kysyttäis niin se vasta ois kiusallista kun tietäisi et se tehään kohteliaisuudesta. Eikä se jos siinä nyt on porukkaa jotka on jo sopinu jotain, mut sit ku istut kolmestaan jonkun kanssa ja ne alkaa yhtäkkiä sopia ihan vaikka syömässä käyntiä. Taas tulee kiusallinen olo ja miettii et miks mä en ikinä oo se kenen kanssa suunnitellaan?

Mä tiiän että aiheutan tän enimmäkseen ite, mut silti se vaivaa mua usein. Missä vaan oon niin mä oon se ulkopuolinen, aina jollain tavalla erilainen ja porukkaan kuulumaton. Ylimääränen. Emmä tiiä. Mut onhan se selvää jos toiset asuu parin kilsan etäisyydellä niin ne menee helpommin yhessä salille, kun pyytää mua vaikka 40km päästä tulemaan mukaan. Ja kyllähän mä tiiän et en mä moniinkaan juttuihin mihin mua ei pyydetä niin lähtiskään. Ja kuka pyytää jos aina kieltäytyy.. Ja varmaan sekin, että en mä ikinä ite pyydä ketään. Enkä mä varmaan myöskään osota kiinnostusta lähteä mukaan. Jos ajattelen asiaa vähän kauempaa katsoen niin itseasiassa vaikutan just siltä etten todellakaan haluis mukaan. Mut osittain se on vaa mun tapa suojautua. Suojautua siltä tunteelta, kun oikeesti haluis mukaan johonkin mut kukaan ei pyydä.

En ees tajuu miten tää aina menee näin. Esimerkiks amiksesta jäi kaveriporukoita jotka hengaa yhä. Porukka johon mä kuuluin pitää kyllä yhteyttä, mä vaan en enää kuulu siihen. Työpaikalla käy aina sama. Mä tutustun johonki porukkaan tai vaikka pariin tyyppiin ja sit ne on yhtäkkii ihan parhaita kavereita ja mä oon töissä oleva ihan ok tyyppi. Tän huomas hyvin pikkujouluissa. Oikeestaan kaikki muut tuli sinne jossain porukassa yhessä ja yllätys yllätys mä saavuin yksin. Kyllähän mulla sielä taas seuraa oli, mutta ei mua kukaan pyytänyt mukaan alottelemaan tms. :D

Käy mulla välillä niinkin päin et mä pääsen mukaan enemmän ku joku toinen. Sillon juttu menee niin et tutustutaan vaikka kolmen tyypin kanssa ja sit molemmista tulee mulle läheisiä ja sit ne riitautuu keskenään. Mä oon vaan todennu et ihmissuhteet ei oo mun juttu. Aina niissä on jotain hämärää.

Välillä must vaan tuntuu tosi pahalta kun oon siinä ylimääräsenä. Kyllä mustakin ois kiva lähtee kaveriporukan kanssa jonnekin. Ihan vaan vaikka terassille ois kiva lähtee. Viettää aikaa. Mut ei. Mun osa on joko tunkea väkisin johonkin mukaan, lähteä erinäisten kavereiden kanssa jotka ei tuu keskenään toimeen tai sitte vaan mennä yksin.

Ja mä en nyt tarkottanut vaan pyöriä itsesäälissä. Tää vaan on niin vaikee asia, kun tiiän et toisaaltaan on oma vika, mut samalla mulla vaan pyörii ajatus, et miks ihmiset ei tykkää musta?

torstai, 4. toukokuu 2017

Ujous

Halusin nyt kirjottaa tästä ihan oman tekstin, vaikka taisin samaan aiheeseen liittyen joskus jotain kirjoittaakin. Mä oon ollut lapsena tosi ujo ja hiljainen. Tai no, pienempänä lapsena olin aika vilka ja usein äänessä. Vielä eskarissa ja ihan ensimmäisillä luokilla olin sellainen. Mä en oikein tiiä missä vaiheessa kaikki muuttui, mutta jossain vaiheessa musta tuli se joka ei uskalla sanoa mitään eikä halua minkään näköistä huomiota. En tietenkään koskaan viittaillut tunnilla, enhän missään nimessä halunnut puhua muiden kuullen. Kädet alkoi välittömästi hiota ja kurkkua kuristaa jos opettaja käski lukea ääneen jotain.

Puhuin aika hiljaa ja opettajat käskivät minun usein huutaa jos vastasin jotain. Se oli vielä nöyryyttävämpää, joten en halunnut vastata enää ollenkaan mihinkään, jotta välttäisin sen hetken. Päälimpänä mulle on jäänyt niiltä ajoilta kuitenkin liikuntatunti traumat. Olinhan ujo, hiljainen ja surkea, joten minun oletettiin olevan sitä kaikessa. Vihasin kaikkia pelejä, koska tiesin etten pärjää. Harvoin viitsin hirveämmin yrittää. Vähemmän noloa oli olla yrittämättä ja mokata, kuin se että yrittää ja mokaa silti. Eihän minulle koskaan kukaan missään pelissä syöttänyt, jäin joukkue jaoissa viimeisten joukkoon. Pesäpallon ajotilanteessa tilalleni siirrettiin parempi ja jos opettaja jakoi pelaajia tasaisesti, tiesin että minut jaetaan vastapainoksi jollekkin oikein hyvälle tai sitten vaan eri puolelle kun joku muu surkimus. Se ei todellakaan auttanut olooni. Jotenkin sitten aloin ajatella että kaikki vihaa minua ja etten ole hyvä missään.

Oon joskus kuullut kun joku on sanonut että on söpöä olla vähän ujo. Mä en ikinä oo ite kohdannu sellasta. Must tuntuu et heti ku on leimattu ujoks on myös leimattu hirveäksi ihmiseksi. Oikeestaan tuntuu että se on ollu syy vihata. Ujo on aina vammanen ja epänormaali. Ja kun oli jotain yhteishengen kohotuksia jossa piti kirjottaa kaikista jotain positiivista, mulla luki aina hiljainen. Oliko se nyt sit muka positiivista? Olin aina pettynyt ja mietin että eikö kukaan oikeasti nää mussa mitään hyvää. Oikeastaan häpesin enkä halunnut kenenkään näkevän kommentteja.

Yläasteella mä en oikeestaa enää ollut kovin ujo. En mä hirveesti äänessäkään ollut, mut ei mua enää pelottanut puhua. Päähäni oli jo juurtunut että olen muita huonompi ja ettei ketään kiinnosta. Taisin olla vielä kuudennella luokalla, kun olin vähän "pyöreähkö" ja kuulin ihastukseni haukkuneen minua hirveäksi ja ihrakasaksi. Silloin päättelin ettei kukaan koskaan voi minuun ihastua. Olinkin oikeastaan siksi hiljainen kun ajattelin että parempi olla hiljaa kun ei ole mitään sellaista sanottavaa mikä kiinnostaisi muita. Miksi muita nyt mun elämä kiinnostaisi. Elävästi on myös jäänyt mieleen kun yritin kerran tosissani alkaa vähän puhua niin yksi jätkä sanoi heti alkuun ettei ketään kiinnosta.

Meillä oli aika huono luokkahenki ja luokallani oli pari tosi ilkeitä kommentteja heittävä  tyttöä, joten olin senkin takia mielummin hiljaa kuin tappelisin jonkun kanssa. Ysillä aloin hieman päästä hiljaa olostani, mutta on äärimmäisen vaikea yhtäkkiä ryhtyä erityisen sosiaaliseksi kun on aina opetellut pitämään suunsa kiinni. Ja aina kun keskusteluun osallistuu mielessä pyörii "ketään ei kiinnosta" tai "vitsi sä kuulostat tyhmältä".

Nykyisin en ole enää oikeastaan kumpaakaan. Välillä jossain isommissa porukoissa saattaa kynnys puhumiselle nousta ja mieleen tulee "sä oot kaikkein vähiten kiinnostavin täällä, oo nyt vaa hiljaa". Oon kovasti yrittänyt opetella vaimentamaan ton ajatuksen. Selittäähän muutkin mitä sattuu, enkä ajattele heitstä että olisivat hiljaa.

Ymmärrän hirveän hyvin ujoja ja hiljaisia ihmisiä ja yritän yleensä esim. töissä heitä hienovaraisesti rohkaista mukaan porukkaan ja ulos kuorestaan. Kaikkein ärsyttävinä onkin kun on muutenkin vaikea puhua porukassa ja ihmiset kyselee "miks oot nii hiljaa" tai "puhu nyt jotain". Silloin vasta lukkoon meneekin. Ja tiedän monia jotka kärsivät ujoudestaan. Ja muistan kyllä hyvin kun ennen jos jotain sanomista vihdoin johonkin keksin niin mietin sitä niin kauan että aihe oli jo ohi tai sitten se ei vain tullut suusta. Välillä vaan mietin että olen ollut tässä nyt niin kauan hiljaa, että on jo noloa sanoa jotain. Tai sitten hoin itselleni "Puhu nyt jotain" enkä saanut varmasti minkään näköistä lausetta ulos. Monet jotka tästä kärsii, kärsii vielä enemmän kun siitä huomautellaan. Varsinkin jos tuntee olonsa idiootiksi kun ei saa mitään mihinkään sanottua ja ihmisten täytyy vielä huomautella kun on niin ujo ja hiljainen.

Nykyisin mun on paljon helpompi tutustua ihmisiin enkä ota itseäni niin  vakavasti. Mä usein nykysin meen juttelemaan kaikille ujon oloisille, kun tiiän et se tilanne pahenee aina vaan jos kukaan ei puhu mitään. Monet on sanonutkin et jos joku hiljanen istuu jossain yksin niin ne luulee et se haluuki olla yksin. Siitä se kierre just lähteeki kun muut luulee et on hiljaa kun haluu olla yksin, mut oikeesti tulee vaan entistä hiljasemmaks kun vielä jätetään porukan ulkopuolelle.