Tää on ollut mulle aina pikkusen arka aihe puhua. Tai ei sinällään tää aihe itsessään, mutta myöntää, että olen sitä tehnyt itsekin. Kun olin masennuksen pahimmassa vaiheessa ajattelin, että kaikki elämäni negatiiviset asiat johtuvat siitä, että olen surkea. Siitä, että en kelpaa ja olen vain yksinkertaisesti huonompi kuin muut ihmiset. Yhtenä iltana sitten epätoivoni keskellä halusin rangaista itseäni. Ajattelin, että minun kuuluu kärsiä ja minua kuuluu sattua. Sitten vain kokeilin. Viilsin yhden viillon. Sattui, kirveli ja ajattelin, että se on ihan oikein minulle. Toisaaltaan se helpotti heti oloa. Kun kipu oli fyysistä jäi heti henkinen kipu hetkeksi taka-alalle. Ekan viillon jälkeen järkytyin hetkeksi. Mitä oikein tein? Jokuhan voisi nähdä ja olisin muiden silmissä heikko ja surkea ihminen.. Valitsin kohdan joka ei vaatteet päällä näkyisi ja ilman vaatteita en olisi kenenkään kanssa.

Tiedän, että jotkut pitävät viiltelyä säälittävänä huomion hakuna. Joo, jotkut voivat toki sillä hakea apua. Jotkut voivat pitää sitä äänettömänä hätähuutonaan. Tiedän ihmisiä jotka ovat viiltäneet pari haavaa ja heti ilmoittaneet monille että tekivät sen. En lähtisi sitäkään tuomitsemaan, se vain on joidenkin tapa hakea apua. En usko, että kukaan satuttaa itseään muuten vaan. Ja ihmiset jotka haukkuvat viiltelijöitä voisivat joskus miettiä, että mikä ajaa heidät tekemään niin. Mitä ihminen käy joka satuttaa itseään käy juuri silloin läpi ajatuksissaan?

Itse en ole koskaan ottanut henkilökohtaisesti näitä kommentteja. Eikä niitä minulle ole osoitettukaan, eihän oikeastaan kukaan tiedä minunkin tehneen niin. Yhdelle kaverilleni kerroin kerran ja siskoni näki kerran vahingossa haavat. Muut ei tietääkseni tiedä. Paitsi herra H saattoi päätellä kun kerran katseli arpiani. Hän ei kommentoinut niitä, silitti vain.

Tein sitä muutamia kertoja. Kun oli parempi olo, kaduin ja yritin hoitaa arpiani. Jos putosin pohjalle rakastin arpiani ja halusin lisää. Halusin niiden pysyvän ja olevan syvempiä ja näkyvämpiä. Ne muistuttivat kärsimyksestä. Ehkä siitä että olen saanut rangaistuksen siitä, että olen niin paska ihminen. Olisin halunnut tappaa itseni, olin sen jo suunnitllut ihan valmiiksi asti. Viiltely oli tavallaan lämmittelyä.

Oma viiltelyni rajoittuu onneksi ihan muutamaan kertaan. Olen pystynyt pitämään sen hallinnassa ja nyt en ole sitä enään aikoihin tehnyt. Välillä paskassa fiiliksessä haluaisi vain hakea veitsen ja purkaa siihen oloaan. Ennen se ehkä olikin myös tapa käsitellä asioita. En oikein osannut puhua kenellekkään ja pyörittelin asioita päässäni, jolloin ne tuntui vielä ylitsepääsemättömämmiltä. Nyt kun olen oppinut käsittelemään asioita ei enää jokaisesta ongelmasta tule edes mieleen satuttaa itseään. Toisaaltaan ehkä kun on saanut vanhoja asioita käsiteltyä ne ei nouse mieleen ihan jokaisessa vastoinkäymisessä. Ennen kun en ollut mitään asioita käsitellyt nousi kaikki negatiivinen mieleeni jos jotain tapahtui. Jos oli vaikka riita jonkun kanssa mieleen nousi kaikki paska mitä minulle on ikinä sanottu.

Yritänkin nyt olla ylpeä itsestäni kun olen päässyt ylös suosta minkä luulin olevan loputon. Välillä toki on huonoja päiviä, mutta kelläpä ei koskaan olisi. Nykyisin arvet vain ovat muistutus siitä mistä kaikesta olen onnistunut selviämään.