Olen vahvasti sitä mieltä, että ystävät on rikkaus. Tykkään erityisesti siitä, että on paljon eri henkisiä ystäviä, on aika mielenkiintoistakin huomata miten eritavoilla ihmiset asioita ajattelevat. Usein huomaa, että ystävien seura piristää, on ihanaa kun voi puhua jollekkin. Ja on myös ihanaa huomata miten jotkut hyväksyy vielä monien vuosienkin jälkeen omana itsenä ja haluaa olla tekemisissä. Joidenkin kanssa vaan yhteys säilyy ja pidemmänkin näkemis tauon jälkeen voi vain jatkaa juttua siitä mihin se on jäänyt. Ystävyys pysyy yhtä vahvana on näkemisestä sitten tunteja tai kuukausia.

Ikävä fakta on tosin myös se, että joidenkin kavereiden kanssa sitä vain "kasvaa erilleen". Mulla on muutamia ystäviä jotka olen tuntenut todella kauan, ihan pienestä asti. Nyt olen ikävä kyllä huomannut toiseksi vanhimmasta kaveristani, että me taidetaan olla vähän liian erilaisia.. Meillä on kyllä paljon yhteistäkin, mutta kun ystävyys ottaa enemmän kuin antaa niin taitaa olla huono merkki.

Olin oikeastaan aloitellut aiemmin tekstiä masennuksen päihittämisestä, mulla oli jo aika voittajafiilis. Mun piti sitä tänään sitten jaksaa kun huomasin, ettei enää yhtään tuntunut pirteältä, lähinnä tuntui että olen taas ottanut askeleen taaksepäin. Mietin ensin, että miksi oikeastaan on tällainen olo? Ensin ajattelin että se on vain lomalta arkeen paluu, mutta sitten tajusin että ei ole. Huomasin että tämä kyseinen ystäväni vei nähdessämme kaiken energiani..

Tuntuu pahalta sanoa näin, tottakai haluaisin olla hänen kanssaan kuten ennenkin. Meillä on paljon yhteisiä muistoja ja meillä on kyllä aina ollut todella kivaa. Nyt vain huomasin, että hän kaivaa minusta esiin kaikki asiat mitä itsessäni vihaan. Näimme kaveri porukassa ja hän puhui minusta aika ikävään sävyyn. En tiedä miksi, mutta hän halusi kertoa kaikkia vanhoja "mokiani" ja vieäpä vähän väritettyinä. Korjailin vähän totuuksia, mutta jostain syystä en saanut oikein muuta sanottua. Tiedän, että pitäisi vähän pitää puoliaan, mutta se on todella vaikeaa kun kyseessä on oma kaveri. Enhän minä halua mitään takaisin sano ettei hän loukkaannu ja sitten kun pyysin että muisteltaisiin välillä jotain muuta niin saan vain kuulla olevani tosikko.

Varsinkin silloin kun olin masentunut mietin todella paljon kaikkia tekemiäni virheitä. Velloin oikein niissä ja hoin itselleni miten tyhmä/säälittävä/nolo olin. Olen yrittänyt antaa menneiden olla menneitä, mutta nyt ne kaikki tuli taas mieleeni. Tiedän ettei ole kyse mistään isoista asioista, mutta kun niille oikein porukalla naureskellaan niin ne tuntuu aika kamalilta. En tiedä yrittääkö kaverini peittää omia juttujaan tällä vai mitä.

Päätin pitää häneen nyt hieman etäisyyttä. Toisaaltaan se onkin todella helppoa, sillä hänestä ei paljon kuulu kun hän seurustelee... Tämä vaan sai minut miettimään, että milloin on oikeasti aika päästää irti ystävyydestä? Ainahan se tuntuu pahalta, mutta jos toisen näkemisellä on vain negatiivinen vaikutus niin onko siinä oikein järkeä.. :/ En ole varma onko hän muuttunut uuden miehensä tapaamisen myötä, onko tämä jotain oman itsetunnon kohotusta vai mitä. Täytyy varmaan puhua jossain vaiheessa hänen kanssaan, mutta jos asia ei siitä muuksi edisty kuin että minä olen tosikko tai kitisen turhia niin on sekin vähän turhauttavaa.... :D