Tiedän että olen pitkittänyt tätä suhdetta herra H:n kanssa jo aivan liian pitkään. Olen roikkunut hänessä ja toivonut että voisimme edes nähdä, mitä vain kunhan saisin olla hänen kanssaan. Olimmekin pari viikkoa näkemättä. Ja voi sitä itkun ja ahdistuksen määrää.. Sain vihdoin suuni auki ja sain keskusteltua asiasta yhden kaverini kanssa. Hän ei tunne miestäni (pitäisi varmaan kirjoittaa ex-miestä, mutta en halua vielä) joten sain häneltä ihan hyviä kantoja. Ja hän on itsekin mies joten oli ihan hauskaa saada miehen näkökulmaa. Keskustelun jälkeen heräsin todellisuuteen.

Aluksi vain sattui. En voinut olla itkemättä ja olin varma että kuolen vielä siihen oloon. Pikkuhiljaa sitten aloin heräämään ja tajusin että ei elämä tähän todellakaan lopu. Mietin että onko hänestä tullut vain pakkomielle? Ja olenhan selvinnyt elämässä ennenkuin tunsin hänet, miksi nyt yhtäkkiä en enää selviäisi. Olen aina ollut se joka on tsempannut kavereita erojen jälkeen. En tajua miten olen päästänyt jonkun hallitsemaan elämääni niin? Nyt olen kerännyt voimiani ja alkanut taas nousta. Ehkä meidän suhteen suurin ongelma olikin se? Halusin liikaa, pidin liian tiukasti kiinni?

Aluksi odotin kokoajan että hän laittaisi viestiä tai soittaisi, ehkä odotin hänen peruvan kaiken tai sitten vain olisin halunnut kuulla hänestä. Viikonloppu oli ahdistavin. Sen jälkeen tajusin että enhän mä voi loppuelämääni istua kotona viikonloppuja jos hän sattuukin muuttamaan mielensä. Enkä myöskään itkemässä ja miettimässä että olisinpa hänen luonaan. Lähdinkin sitten kavereiden kanssa ulos. Ja kuinkas ollakkaan häneltä tuli viestiä.. En silloin edes vastannut. Päätin pysyä nyt kovana kun olin jo päässyt hyvin alkuun.

Huomasin pärjääväni. Aloin lähinnä suuttua itseeni. Seuraava viikko menikin aika hyvin. Huomasin jopa pystyväni olemaan ajattelematta häntä ihan kokoajan. Viikonloppuna hän ottikin taas yhteyttä.. Mietin menenkö vai en. Tiesin että "ei" olisi pitänyt olla itsestäänselvä vastaus ja tulla ilman miettimistä, mutta pian olinkin jo hänen ovella.. Toisaaltaan kaduin sitä heti mentyäni, mutta toisaaltaan ehkä ihan hyvä. Huomasin ettei ollut enää samanlaista. Myönnän nukkuneeni hänessä kiinni, mutta silti se ei ollut enää sama.

Nyt jäi vain hyvin sekava olo siitä että mitä itse haluan. Aluksi olin ajatellut että jos kaikki loppuu lopullisesti en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Nyt mietin että olisihan häntä aina joskus kiva nähdä. En vieläkään tiedä onko kaikki nyt ohi vai ei. Voisin toisaaltaan sen päätöksen nyt tehdä ja jatkaa elämässä eteenpäin. Nyt vain tuntuu parhaalta katsoa mitä käy ajan kanssa.

Olen nyt jokatapauksessa muuttamassa ja ostamassa oman kodin. Tuntuu ihanalta vaihtoehdolta muuttaa ja päästä aloittamaan alusta. Ja olla yksin. Yksin ilman riippuvuutta kehenkään. Ehkä asiat tuntuvat sitten helpommilta? Ainakin piristää saada jotain uutta elämäänsä. :)

Nyt jännityksella odotan kauan tämä olotila kestää.. Tiedän että hyvin pienet asiat voivat romahduttaa tämän rauhan, mutta toivon parasta :D