Aina sanotaan että kannattaa toimia heti. Ikinä ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Ei pitäisi koskaan viivytellä yhteyden pitämistä ja kannattaisi sanoa asiat heti. Mietin tässä jo varmaan kuukauden että laittaisin vanhalle työkaverille viestiä. Ajattelin kysellä kuulumisia, hetki kuitenkin oli jo vierähtänyt näkemisestä kun ei enää samassa työpaikassa oltu. Illalla sitten selailin facebookia ja silmääni osui hänen seinällään jaettu kirjoitus. Kirjoitus päättyi lauseeseen "lepää rauhassa". Jouduin lukemaan sen pariin kertaan. Selvittelin siinä asiaa ja kyllä, hän tosiaan oli menehtynyt. Kaiken lisäksi hän oli tehnyt itsemurhan. Väkisin mietti että olisiko itse voinut tehdä jotain? Olisinko pystynyt jollain tavalla auttamaan jos vain olisin ottanut yhteyttä niinä lukuisina kertoina kun sen melkein tein? Tiedän että jossittelu on turhaa ja todennäköisesti hän olisi sen jokatapauksessa tehnyt. Oli vain hyvin vaikeaa uskoa että hän teki sen.. Hän oli ennen aina niin iloinen ja energinen. Tiedän että hän oli hieman masentunut jossain vaiheessa, mutta olin täysin siinä käsityksessä että asiat olivat paremmin. Voihan olla että hän antoikin ihmisten uskoa niin jos hän oli päätöksen tehnyt eikä tahtonut kenenkään estävän.

Tällaiset tapahtumat saa aina miettimään elämää. Miettimään typeriä riitoja ja sitä onko sanonut läheisimmilleen kuinka tärkeitä he ovat? Koskaan ei tiedä kuka lähtee seuraavaksi. Nyt lähinnä mietin että pitäisi varmaan ottaa yhteyttä muutamaan kaveriin. Usein tulee vain siirrettyä ja mietittyä että laittaa viestiä jossain vaiheessa. Tämä kyllä taas muistutti, että myöhemmin se voi olla myöhäistä.

Olen joutunut käsittelemään elämäni aikana aika monta kuolemaa. Ensimmäinen oli ala-asteella kun pappani kuoli. Siihen olin ehtinyt jo hieman varautua, hän oli ollut sairaalassa jo jonkin aikaa ja oli aika huonossa hapessa. Seuraavat kuolemat oli hoitohevosiani. Ne otinkin aika raskaasti sillä hevoset oli tukeni kun ihmiset olivat ilkeitä.

Ylä-asteella, tarkemmin yhdeksännellä luokalla naapuristani kuoli pari vuotta nuorempi poika. Muistan hyvin elävästi sen hetken kun kuulin. Mummini oli meillä syömässä ja kaverini soitti. Menin ihan shokkiin. Piilouduin huoneen nurkkaan ja äiti tuli etsimään minut. En meinannut saada sanaa suustani. Olimme olleet aika paljon tekemisissä. Hän oli yksi kilteimmistä ja suuri sydämisistä ihmisistä jonka olen tuntenut.

Myöhemmin minulta on kuollut muitakin kavereita. Amiksessa yksi poika johon olin todella ihastunut kuoli. Amiksen aikana kuoli kaksi muutakin.. Viimeinen vuosi oli rankin sillä silloin myös tätini ja mummuni kuolivat todella lähekkäin. Mummu oli ollut huonossa kunnossa jo muutaman vuoden mutta täti tuli todella yllätyksenä.

Nyt kun olen miettinyt taas asiaa huomaan että suurin osa kuolemista on tullut ihan täytenä yllätyksenä. Lähes kaikki on ollut juuri niitä joista viimeiseksi olisi uskonut. Varsinkin kun tunsin 4 jotka teki itsemurhan..

Olen toisinaan itsekin miettinyt itsemurhaa. Usein olen olettanut ettei se edes kiinnostaisi ketään. Olen jättänyt sen tekemättä osittain sen takia kun olen nähnyt miten läheiset kärsivät. Muistan kuinka halasin yhden kaverini isää onnettomuus paikalla. Hän sanoi ettei voi kuvitella pahempaa tuskaa kuin se mitä juuri silloin koki. Näin myös toisen kaverin äidin samassa tilanteessa, eikä hän ole pystynyt palaamaan edes työelämään monen vuodenkaan jälkeen. Kamalaa nähdä kuinka joku itkee siskoa/veljeä, kaveria, sukulaista.. On taas vaan nostettava pää pystyyn ja yritettävä jaksaa. Yritän olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja olla valittamatta turhia.

Olen erityisen kiitollinen yhdestä kaveristani, joka on kaikkein eniten ollut tukenani näissä tilanteissa. Hänen kanssaan ollaan monesti itketty yhdessä ja hänelle on todella helppo puhua. Toinen jolle olen ihan erityiskiitollinen on äiti. Äiti on myös ollut aina tukena ja ymmärtänyt. Näiden kahden ihmisen avulla olen päässyt yli vaikeimmista asioista. On ihanaa tietää että vaikka on kuinka yksinäinen ja masentunut olo heihin voi luottaa.