Musta tuntuu että lähes kaikki mun kaverit on oikeesti vakavassa suhteessa. Monet asuu yhessa, osa on kihloissa, osalla on lapsia ja osa on vielä naimisissakin. Ne jotka ei, on juuri vasta löytänyt uuden eikä vielä ole muuttanut yhteen. Mutta nekin näkee joka päivä. Viettää lähes jokaisen yön samassa sängyssä. Kaikilla on tulevaisuuden suunnitelmia. Sitten olen minä. Olen roikkunut saman miehen kanssa kolme ja puoli vuotta. Me ei olla oikeastaan puhuttu yhteen muutosta, en mä tiiä ees onko tää seurustelua.

Välillä mua harmittaa tää tilanne. Toisinaan ei. Mä sain noin vuosi sitten maistaa miltä tuntuis elämä ilman tätä miestä. Mä olin valehtelematta riutumassa kuoliaaksi. Mä en saanu syötyä, en nukuttua, mua sattu sekä fyysisesti että henkisesti. Musta tuntu että ei vaan ollut mitään keinoa enää selvitä. Onneks kaikki kääntyi hyväksi. Toisaaltaan vaan mietin että jos asia olisi jäänyt siihen olisin kai joskus toipunut? Jos se on joskus edessä, olisi sen voinut hoitaa silloin. Sitten taas mietin, etten missään nimessä luopuisi sekunnistakaan hänen kanssaan.

Välillä, varsinkin kavereiden kanssa juttelemisen jälkeen, mietin että onko aika luovuttaa? Mä kuitenkin haluaisin kunnon suhteen. Haluisin nukahtaa joka ilta kainaloon, nähdä toisen ensimmäisenä asiana aamulla. Tehä kaikkea yhessä. Haluisin yhteisen kodin ja yhteisen elämän. Jos tämän miehen kanssa se ei tule toteutumaan niin miksi tuhlata aikaa? Sitten mietin, että haluanko kaiken tuon vaan jonkun kanssa. En. Mielummin tämä ja tämän miehen kanssa. Ja kun asiaa oikein alkaa ajatella, niin millaista olisi asua toisen kanssa? Millaista olisi kun kaikki olisi yhteistä? Millaista olisi luopua omasta rauhasta?

Mun täytyy myöntää etten oo ikinä seurustellu vakavasti. Mä en oo ollu kihloissa, mä en oo asunu kenenkään kanssa, mulla ei oo koskaan ollut tosissaan tehtyjä tulevaisuuden suunnitelmia. Oon mä toki seurustellu vähemmän vakavasti. Oon jopa tavannut vanhempia. Mun pari kaveria on yrittäny löytää mulle miestä, ne yrittää usuttaa mua pakottamaan tän mun miehen asumaan mun kanssa. Tai sit ne vaan käskee unohtaa sen. Mutta kun puhutaan ajasta mitä ollaan vietetty suhteissa, huomaan että mulla oikeestaan menee paremmin. Nää samat kaverit ihmettelee mun tunteiden voimakkuutta. Ne ihmettelee miten voin mennä jostain yhä niin sekasin. Ne on kateellisia kun kerron vaikka miten mulle on tehty aamiaista, tarjoiltu se mulle ja vielä siivottu kaikki. Samalla ne ihmettelee miten voin olla kattelematta muita miehiä ollenkaan. Mun mielestä, ihan rehellisesti, muut ei vaan näytä hyvältä. Voi olla ihan ok näkönen, mutta sen jälkeen kun tämän miehen näin, en ole voinut sanoa ketään muuta komeaksi.

Erilaisia suhteita on varmaan niin paljon kuin suhteitakin. Kaikki tavallaan. Mä oon vaan tosissani miettinyt että oonko mä vaan vakavaan suhteeseen soveltumaton? On toki ihanaa päivät jolloin käy toisen kainaloon nukkumaan, herää yhdessä ja voi olla koko päivän yhdessä. Mutta sitten on arki. Mä teen vuorotyötä ja niin tekee hänkin. Mä en oo kovin hyvällä tuulella aamulla. Kaikki menee niin kauan hyvin kun kukaan ei puhu mulle. Mun täytyy saada aamulla olla rauhassa. Haluan juoda kahvin rauhassa ja selailla vaikka uutiset kommunikoimatta. Mä haluun selvitä aamukiireestä niin että kukaan ei ole "tiellä". Kärsin jo nuorena hirveästi siitä kun isä oli aamuihminen. En halunnut loukata häntä tiuskimalla, mutta tunsin verenpaineen nousevan jos hän kysyi miten nukuin tai käski syödä paremman aamiaisen yms. Jos hän yritti virittää yhtään enempää keskustelua olin lähellä räjähdystä. Osaisinko soveltua siihen että toinen on kanssani aamulla tai ehkä pahempaa, jää nukkumaan kun on itse noustava.

Mä oon yleensäkin tosi itsenäinen. Toisinaan haluaisin tehdä asioita jonkun kanssa yhdessä, mutta huomaan toimivani parhaiten kuitenkin yksin. Mä tarviin paljon omaa aikaa ja tuun vähän ärtyisäksi jos oon liian pitkää muiden seurassa. Musta on ihanaa tulla kotiin, sulkea ovi ja tietää että saa olla rauhassa. Jos mulla on ollu rankka päivä saatan kuunnella oikein surullista musiikkia ja velloa surussa. Silloin haluan itkeä ja mässätä kaikkea. Jos toinen on kotona, ei se oikein onnistu. Töiden jälkeen jos olen väsynyt tai muuten kiukkuinen haluan olla hiljaa ja mököttää rauhassa. Nimenomaan pyrin olemaan sellaisina päivinä yksin etten pura pahaa oloani johonkin toiseen. Mä oon niin tottunu et mul on paljon omaa aikaa et en oikeen tiiä miten mä osaisin yhtäkkiä jakaa ihan oikeasti koko arjen jonkun kanssa.

Mun yks kaveri kerran piti mulle saarnan siitä, etten voi kiukutella mun miehelle. Hän paasasi suhteen kompromisseista ja siitä että pitää myöntyä ja voi käydä vaikka lenkillä rauhoittumassa jos toinen ärsyttää. Mitä vaan, kunhan ei koskaan kiukuttele. Ei käy. Se että jakaa kaikki päivät toisen kanssa ja lisäksi tekee kaiken niinkuin hän haluaa? Ja miksi naisen pitäisi aina myöntyä? Hänen mielestä naisen tehtävä on miellyttää miestä ja mies on se joka saa kiukutella. Voiko suhde oikeasti olla onnellinen jos toinen tukahduttaa tunteensa ja tekee aina niin kuin toinen haluaa? Mun mielestä välillä voi riidellä ja sanoa asiat. Ja jos aina nielee kaiken niin joskushan ne sitten tulee kerralla ulos?

Kyllä mä joskus mietin että mikä meitä oikein pitää yhdessä. Johtuuko se siitä, ettei kumpikaan vain ole vielä löytänyt toista? Ehkä me vaan ollaan aika samanlaisia. Ei me kumpikaan taideta oikein soveltua minkään muunlaiseen suhteeseen. Ehkä mekin vielä joskus muutetaan yhteen, jopa perustetaan perhe. Mutta toisaaltaan, tällaisessa suhteessa kipinä pysyykin yllä. Kun ei ihan jokapäivä nää ehtii tulla pieni ikävä. Kun toinen ei ole jokaisessa asiassa mukana, ei toinen ala ärsyttää. Ja kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa, että tiedän ettei hänellä ole toista. Huomaan päässeeni lopultakin eroon ainaisesta mustasukkaisuudestani. Toki välillä tulee huonompia hetkiä, mutta eiköhän kaikille joskus tule.

Enää en otakaan kavereiden kommentteja kovin vakavasti. Tiedän ite mitä välillämme on, miksi antaisin muiden kommenttien vaikuttaa. Ja juttujen perusteella meillä on paljon vahvempi yhteys kuin näillä "oikeissa" suhteissa oleville. Tässäkin taas voin vaan todeta, ettei kannata verrata itseään muihin. :)