Tää on aihe mistä puhun todella harvoin ja todella harvoille ääneen. Mä sanoin aina nuorenpana, ettei musta koskaan tuu äitiä. Oon kyllä aina tykännyt lapsista, mutta ajattelin et ei musta ois siihen. Ajattelin etten halua pilata kenenkään elämää pakottamalla olemaan mun kanssa. Ajattelin etten pärjäisi. Äiti aina sanoi että se tulee luonnostaan ja että tottakai pärjäisin.

Kyllä välillä mietin salaa miten kivaa olisi kun oli lapsia. Haaveilin välillä pienestä perheestä. Ajattelin että olisi kiva viedä omia lapsia paikkoihin missä on ite käynyt lapsena. Joskus saatoin sen ääneenkin myöntää. Kaikki tosin muuttui lääkärikäynnin jälkeen. En muista minkä ikäinen olin tarkalleen, taisin olla täyttänyt juuri 16. Lääkäri sitten kysyi, että onko lapsia suunnitteilla. Mietin miksi hän sitä kysyi, olin niin nuori. Ei tietenkään, eihän minulla ollut miestäkään. "Ei nyt vielä ainakaan". Kesti hetki että lääkärin sanat menivät perille. Hän käski ottaa heti yhteyttä jos suunnittelen. Aluksi vain ajattelin että niin tottakai, varmuuden vuoksi. Ja sitten hankin sen lapsen kun olen käynyt. Hän puhui että keisarileikkaus saattaisi olla mahdollinen. Sydän ei kestäisi synnytystä, mutta ehkä raskauden.

Se oli hetki milloin tajusin että haluan lapsen. Ajatus siitä ettei se onnistuisikaan sai minut tajuamaan, että sitä halusin. Olin aina halunnut, olin vain pelännyt etten pärjäisi. Pyörittelin ajatusta päässäni. Olin aika masentunut eikä muut ihmiset kyllä yhtään auttaneet. Kaikki höpöttivät adoptiosta ja kaikesta. Oikeasti teki mieli haistattaa paskat heille ja sanoa "hyvä teijän on puhua adoptiosta kun voitte hankkia niin monta lasta ku haluutte!". Tiedän että sekin on hyvä vaihtoehto, mutta ei se ole sama asia. En olisi koskaan itse raskaana, en voisi koskaan vertailla kummalta vanhemmalta lapsi enemmän näyttää ja kaiken päälle pelkäisin että kiinnynkö lapseen samalla tavalla? Varmasti ajan kanssa mutta onhan se eri asia saada syliin jonkun muun lapsi. Ja siinä sitten totutella ajatukseen että se on nyt minun. Tuntuu hassulta vain ottaa toisen vauva. Toinen ihminen kokee raskauden ja kaiken ja kaikki päättyy synnytykseen. Minä taas koen kaiken siitä eteenpäin. Mitä jos minusta tuleekin surkea äiti? Tuntuuko se vielä kamalammalta jos olen ottanut jonkun toisen lapsen ja olen sille surkea äiti?

Siirsin ajatusta mielestäni, vaikka aina välillä kuullessani vauvauutisia tai nähdessäni lapsia tuli surullinen olo. Kaikki palasi taas kunnolla mieleen kun tapasin herra H:n. Luulin hetken olevani raskaana hänelle. Itkin ja mietin että mitä helvettiä teen. Päässäni kaikui lääkärin sanat: "ja ikinä ei sitte vaan saa sattua vahinkoa". Kun selvisi etten ole, tuli todella ristiriitainen olo. Helpotus ja yhtäkkiä hirveä pettymys. Olin pikkuisen miettinyt millaista olisi vauvan kanssa, jos sen pito vain onnistuisi.

Olin hoitamassa tuttuni lasta ja kun hän vei minua kädestä en voinut olla miettimättä miltä tuntuisi kuin siinä olisi oma lapsi. Tilanteen kruunasi kun pari naista luuli häntä minun lapseksi. Silloin ajattelin, että ehkä minusta olisi oikeasti äidiksi.

En tiedä uskallanko ikinä hankkia oikeasti lasta. Vaikka lääkäri luvan antaisi, ei hän voi tietää etukäteen mitä myöhemmin käy. Mitäs jos jossain vaiheessa vaan todetaan ettei sydän tule kestämään? Jos kerran olen raskaaksi tullut ja sitten joudun aborttiin? Tähänkin minulle on vain sanottu, että "no ei kukaa voi pakottaa tekee sitä". Joo ei voi, mutta jos toinen vaihtoehto on kuolla itse? Haluanko ottaa riskin jossa todennäköisesti kumpikaan ei selviä? Kuolla itse vain sen takia, ettei vauvakaan sitten selviä? Ja faktahan on se, ettei se selviä ennenkuin on raskaana. Ei sitä voi millään testata kestääkö sydän ihan 100% varmuudella.

Haluan käsitellä tätä asiaa rauhassa suremalla ja miettimällä. TIedän etteivät tuttuni tarkoita pahaa, mutta monet kommentit vain lisäävät tuskaa. Minulle on sanottu että ei kannata etukäteen miettiä ollenkaan. Entäs sitten kun keksin että on hyvä aika lapselle enkä ole ajatuksellakaan miettinyt ettei se välttämättä onnistu. Miltä sitten kun tosissaan on päättänyt haluta lapsen tuntuu kun sanotaan ettei ole mahdollisuuksia? Haluan velloa ajatuksessa juuri siksi että osaisin sitten käsitellä sitä. Eniten ärsyttää kommentit muiden vauvojen aikana "ota tää syliin, tarviit harjotusta, eihän sitä tiiä koska on oma". Ja kun joku tulee tulevaisuuden suunnitelmiin lisäämään "nii mut jos sä päätätki hankkii lapsen". Yhdellä kaverillani on vielä ihme tapa kysyä aina vauvoista "eiks tällanen ois kiva" ja puhuu jo itsestään lapseni kummina...

Toisinaan asian kanssa on helppoa, ajattelen vain että eihän se ole edes ajankohtaista ja voihan se onnistuakin. Sitten taas iskee vauvakuume enkä voi ajatella muuta kuin sitä miten ihanaa olisi vauva-arki. Loppu elämä tuntuu niin turhalta jos kaikki jatkuu aina samana eikä koskaan saa omaa perhettä...