Nyt viimeaikoina on levinnyt ihme klovnivillitys mihin kuuluu lasten pelottelu. Mun käy jotenki hirveesti sääliks lasta joka joutuu jotain tollasta kokemaan. Pienenä pelkäs paljon helpommin kaikkea ja jos joku tappajaklovni asussa oleva tulee pesäpallo mailan kanssa niin varmasti saa jotain traumoja. Oikeestaan siitä tää aihe tuli mun mieleen. Kaikilla on varmasti tapahtunut lapsuudessa jotain mikä on jäänyt kummittelemaan mieleen pitkään.

Mä oon kirjotellu jonkun verran faijan juomisesta ja sen vaikutuksesta mun elämään. Eli ei nyt oteta sitä tähän :D Mut siis yleensäki aikuisten sanomisilla ja tekemisillä on todella paljon vaikutusta lapseen. Mä en oo ikinä ollu tyytyväinen itteeni ja oon jo tosi pienenä ajatellu et mun on pakko laihtua. Oon käyttänyt tosi paljon aikaa peilin edessä miettien mikä kaikki mus on huonoa. Ja tosi paljon oon vertaillut itteäni muihin ja nähny ekana kaikissa piirteitä mitkä on parempia ku mun. En tietenkään halua tästä syyttää ketään, ei tollaset ajatuksen suoraan vaan tartu, mut mä tiiän et ainakin osittain oon vaan oppinu lapsena ettei itesään voi tykätä. Mul on yks kaveri jolla on tosi hyvä itsetunto. Muistan kuinka se joskus pienempänä sano mulle ku mietin taas vaihteeks jotain vikaa itessäni et sen mummu on aina sanonu et kaikilla on jotain mistä ei itestään tykkää ja et kannattaa keskittyä siihen mistä tykkää. Mä muistan kuinka mun mummu aina piti itteään huonona. Tottakai hän aina vakuutteli että me lapset ollaan hyviä sellaisina kuin ollaan, mutta kun kaikki aikuiset elämässä puhuu laihduttamisesta ja siitä miten rumia on, on aika vaikea oppia hyväksymään itseään. Oikeastaan siitä on jäänyt ajatus että on ylimielistä tykätä itsestään. Ja kun kaikki aikuiset ympärillä puhuu laihtumisesta on omaa vatsaa vaikea hyväksyä. Ja meiän suvussa on muutamia jotka aina puhuu kuinka joku on lihonnut/laihtunut tms, joten aina on ajatellut että kaikki kyllä kiinnittää varmasti kiinnittää huomiota jos ei ole ihan timmissä kunnossa.

Lapsena jotenkin haki hyväksyntää muutenkin. Kaikki tollaset pienet jutut jäi heti mieleen ja tuntui ettei vain ole tarpeeksi hyvä. On heikko kun ei osaa laihtua ja naamalleen nyt ei vain voinut mitään. Seuraava asia tuttujen aikuisten jälkeen oli koulu. Otin kauheen henkilökohtaisesti koulussa tapahtuneet asiat. Tiiän et koulujen liikuntatunti traumat on aika yleisiä ja mä kuulun just niistä kärsiviin. Muistan hyvin miten pahalta tuntu kun jäi joukkue valinnoissa viimesten joukkoon. Toivoin aina et joukkueet arvotaan. Jos opettaja jakoi niin tiesin että hyvät jaetaan tasan ja samalla myös meidät ihan paskat jaetaan tasan. paras oli jos seisottiin rivissä ja jaettiin vain siitä jokatoinen ykköseen ja jokatoinen kakkoseen :D Vihasin myös jos jouduin itse valitsemaan. TIesin ettei kukaan halua joukkueeseeni, joten tuntui tosi ahdistavalta. Joskus kun opettaja jakoi joku saattoi sanoa "eii meille" ja kun viimeisenä siirryin toiseen joukkueseen tunnuin todella pakko valinnalta. En ikinä uskaltanut oikeastaan edes kunnolla yrittää pelata, koska oli niin noloa kun epäonnistui. Opettaja aina huusi ettei saa vaan seistä, mutta kun juoksi ottamaan palloa niin usein joku sitten huusi "yritä ny ees!" kun ei maalia tullut. Ja pesistä pelatessa opettaja siirsi usein jonkun muun tilalleni lyömään jos sattui olemaan ajotilanne. VIhasin liikuntatunteja yli kaiken. Itkin välillä edellisenä iltana kun tiesin joutuvani taas nöyryyttämään itseäni. Miksi liikuntatunneista tehdään sellaisi? EIkö lapsia pitäisi innostaa liikkumaan, eikä saada heitä vain vihaamaan itseään? VIeläkin ajattelen että olen surkea kaikissa peleissä enkä missään nimessä halua pelata mitään. Lapsena juuri olisi kaivannut kannustusta ja tilaisuuksia yrittää. Ja jos epäonnistuu olisi voitu sanoa vain että ei se haittaa sen sijaan että sanotaan "eiii, nyt me sit hävitään ton takia...."

Koulussa oli toinen hirveä hetki parityöt arvotuilla pareilla. Kaikilla oli omat kaverit joiden kanssa haluaisi olla ja kun joutui jonkun muun kanssa pääsi suusta "eiii..". Niin kävi todella monille, mutta kun se tuli omalle kohdalle se tuntui tosi pahalta. Mua ei oo varsinaisesti kiusattu, mutta en mä ikinä kovin suosittukkaan oo ollu. Jossain vaiheessa olin aika ujo ja siitä minut sitten moniksi vuosiksi leimattiin tylsäksi ja hiljaiseksi. Ja ikävä kyllä negatiiviset kommentit jää pidemmäksi aikaa mieleen kuin positiiviset. Jos joku sanoo joutuessaan parikseni "hyi, onks oikeesti ihan pakko?" aiheuttaa enemmän tunteita, kuin se jos joku sanoo "okei, kiva".

Tiedän että oon ottanu ihan liian henkilökohtaisesti noita asioita. Mulla on aikuisenakin ollut aina ajatus ettei kukaan halua olla kanssani. Jos töissä vaikka menen auttamaan jotain tai joku tulee auttamaan minua ajattelen että hän tietenkin ajattelee että "ei tota, kuka tahansa muu ! ". Jos koulutan uusia säälin automaattisesti heitä kun he joutuvat olemaan kanssani. Hämmästyn yhä uudelleen kun opetustani kehutaan tai jos joku työkaveri toteaa että olipa kiva kun satuttiin yhtäaikaa kahville.

Kirjottelinki aiemmin siitä et käyn nyt läpi kaikkia menneitä, et voin päästää niistä irti. Huomaan kyllä et monet ajatukset juontaa juurensa jonnekki ihan älyttömään asiaan lapsuudessa. Koska mua on pienenä joskus sanottu rumaks ja ihrakasaks niin mun on tosi helppo ajatella et ne on totta. Mä oon ikuisesti kiitollinen herra H:lle että hän on saanut mut vihdoin ajattelemaan että mun kroppa on hyvä näin ja et en mä oo ruma ihrakasa. Hän on eka mies kenen aikana voin olla peittelemättä itseäni. Eka jonka seurassa tunnen kelpaavani.

Mä muistan ite niin tarkasti tollasia asioita ja huomaan yhteyksiä omien ajatusten ja noitten tapahtumien välissä, joten senkin takia mä kärsin lasten huonosta kohtelusta. (okei, mun päässä pyörivä vauvakuume nostaa myös äidin vaistoja ja vaikuttaa :D) Mä kärsin hirveesti kun nään aikuisten vievän lapsiaan kaljat käsissä tai huutavan lapsille. Välillä haluaisin mennä ravistelemaan kun nään jonkun aikuisen vain istuvan ja selaavan puhelinta lapsen yrittäessä kysellä jotain. Aiemmin lääkärissä näin lapsen jota selvästi jännitti ja hän kyseli kovasti kaikkea. Äiti vastasi ehkä yhteen kymmenestä kysymyksestä. Ja välillä näkee kun aikuinen sytyttää röökin lapsen istuessa kyydissä.. Eikä ainoa mistä kärsin ole aikuisten käytös, minusta on ihan hirveää miten lapset kohtelevat toisiaan. Osaan eläytyä toisen tunteisiin vähän liiankin hyvin, joten jos kuulen juttuja vaikka kiusaamisesta niin se todella sattuu. Haluaisin vain että maailma olisi paikka jossa kaikki olisi kavereita keskenään, kenenkään ei tarvitsisi olla yksin vasten tahtoaan, eikä kukaan kiusaisi ikinä ketään.