Nää mun viimeaikaiset tekstit ei sitä varmaan kovin paljon viesti, mutta mä oon oikeesti huomannu et oon selättänyt masennuksen aika hyvin. Ja ekoja kertoja elämässäni voin oikeesti sanoa et tunnen ylpeyttä itseäni kohtaan. Tiiän et oon aika pitkälti selvinnyt yksin. Kaikki lähti itsestäni, itse päätin lähteä nousuun. Oikeastaan olin myös itse ainoa joka usko et se on mahollista. Mulle on sanottu että "kyllä toi menee iän kanssa ohi" ja toiset taas "ehei, et sä tosta yli pääse ilman lääkkeitä ja ammatti hoitoa". Mä en henkilökohtasesti usko lääkkeisiin. Toki jotkut voi niiden kanssa päästä eteenpäin, mutta tiiän useemman tapauksen jotka on syöneet jo ikuisuuden lääkkeitä, enkä mä ainakaan niiden mielessä mitään positiivista muutosta nää. Yks kaveri kerran kertoi että on niin riippuvainen niistä lääkkeistä, että masentuu uudelleen jos on yrittänyt lopettaa. Ja hän on sanonut että koska lääkkeet turruttaa oloa on hän sen verran henkisesti riippuvainen ettei niistä edes halua eroon. Ammatti apuun luotan ehkä enemmän, kyllä puhuminen auttaa. Mutta en usko että lääkkeet tai kukaan toinen voi auttaa jos halu ei lähde itsestä. Ei kukaan toinen voi toisen ajatuksia väkisin muuttaa, eikä lääkkeet voi niitä myösään vaihtaa. Oikeastaan nyt olen vasta pystynyt kunnolla käsitellä näitä menneitä. Ja tuntuu jotenkin hyvältä kirjoittaa niistä, joitain asioita en ole uskaltanut sanoa enkä oikeastaan edes ajatella.

Mä olen aina ajatellut ettei mulla oo oikeutta olla masentunut. Onhan ihmisiä joilla menee paljon huonommin. Oon ajatellut vaan että itken pikkujuttuja. Toisaaltaan taas oon ajatellut ettei mulla oo myöskään oikeutta olla onnellinen. Musta on aina tuntunut että kaikki vihaa mua. Että mä olen ulkopuolinen kaikkialla. Jos koulussa jouduin johonkin pari työhön jonkun muun kuin oman kaverin kanssa, ajattelin heti että "voi ei, tota varmaan harmittaa ihan sikana et on mun pari". En oikeastaan osaa edes sanoa mistä se on alkanut, se on ollut jo ihan pienestä. Mua ei varsinaisesti oo kiusattu, kyllähän jo ala-asteella muutama poika tunsi asiakseen kertoa miten ruma tai lihava olen. Myöhemmälläkin iällä muutamat ovat tällaisia asioita kertoneet. Ja koska olen aina ollut niin itsekriittinen niin kyllähän nuo sanat on syöpyneet päähäni pysyvästi. Ne vain on helpompi muistaa kuin kauniit sanat. Olin lapsena aika puhelias, jossain vaiheessa minusta tuli ujompi. Yritin pysyä sosiaalisena, mutta kerran kun yritin osallistua keskusteluun eräs poika tuli sanomaan "ketää ei kiinnosta sun jutut, oo sä vaa turpa kii". Muutamat toki puolusteli että heitä ainakin kiinnostaa, mutta ne sanat jäi mieleen. Sen jälkeen olinkin vähän hiljaisempi uusien ihmisten edessä. Toinen mieleen jäänyt hetki oli kun oltiin eräässä porukassa ja suunniteltiin bileitä ja yksi jätkä yhtäkkiä sanoi minusta ja yhdestä toisesta että "ja noita kahta ei sit kutsuta, hyi vittu". En ole koskaan ollut erityisen suosittu. Mutta voi olla että olen suojellut itseäni työntämällä alitajuntaisesti ihmisiä kauemmas.

Oikeastaan nyt myöhemmin aikuisiällä, työelämässä olen huomannut ettei jokainen ihminen vihaakkaan minua. Aluksi ajattelin että kaikki vihaa minua ja suuttuvat kun joutuvat esimerkiksi työskentelemään kanssani. Menin kahville tietenkin yksin etten pilaisi kenenkään taukoa, enkä mennyt puhumaan muille muuten vain. Kuitenkin muut alkoivat tulla kanssani tauoille ja juttelemaan. Pikkuhiljaa sitten tajusin että eihän minua vihatakkaan. Sen jälkeen olen taas tullut sosiaalisemmaksi. Olen huomannut että ihmiset ihan oikeasti voivat pitää minusta.

En tiedä mitä olisi tapahtunut jos en olisi päättänyt parantua. Eihän se todellakaan hetkessä tapahtunut. Ja on takapakkia tullut ja paljon. Välillä olen ollut valmis luovuttamaan. Olen itsekin suunnitellut sitä lopullista ratkaisua. Olen suunnitellut kaiken alusta loppuun niin, ettei kukaan voi ehtiä väliin ja niin, ettei kukaan voi enää pelastaa. Olen pyöritellyt ajatusta mielessä. Nauttinut asian suunnittelusta. Olen joskus viillellyt ja nauttinut tuskasta. Nauttinut ajatuksesta isommasta tuskasta ja lopulta pois pääsystä. Ekan kerran mietin jo ala-asteella. Silloin minulla ei ehkä ollut niin tarkkaa suunnitelmaa mutta vuosien mittaan hioin ja mietin sitä. Ajatus helpotti ihan jo ajatuksen tasolla, oli olemassa jokin hätäratkaisu. Pakokeino jos tilanne käy sietämättömäksi. Hetkinä jolloin kukaan ei tiennyt pahasta olostani ja kukaan ei ollut kiinnostunut olostani olin varma että toteutan sen. Kirjoitin jopa itsemurha kirjeitä, ihan vain harjoitukseksi.

Kun olin ylä-asteella eräs tuttuni teki itsemurhan. Silloin näin miten laajalti asia vaikuttaa. Asia kosketti monia hänen puoli tuttujaan ja myös niitä jotka eivät häntä olleet tunteneet. Monet sanoivat että "hänellä olisi ollut niin paljon edessä". Se sai minut miettimään asiaa uudelleen. Sen jälkeen mietin enemmän, että mitä aiheutan läheisilleni. Näin kyseisen henkilön vanhemmat. Se sai minut heräämään. Sitä en missään nimessä haluaisi omille vanhemmille. Näin hänen sisarensa. Mietin omaa siskoani. En haluaisi jättää häntä yksin.

Tuttavissani on muutama muukin itsemurha tapaus sekä pari yritystä. Tuntuu ettei asiaa voi ymmärtää jos se ei ole itselle kovin henkilökohtainen. Vajaa vuosi sitten eräs kaverini teki itsemurhan. Olin siitä tietenkin surullinen, joten järkytyin läheisteni kommenteista. Vain muutama ymmärsi, otti osaa ja lohdutti. Mutta valtaosa vain tuhahti "helvetin itsekäs ihminen kyllä." Kyllä toisaaltaan ymmärrän, onhan se aika itsekästäkin. Olen itse sitä suunnitellut, joten tiedän myös toisen puolen. Jos voimat vain loppuu niin ne loppuu. Tämä tapaus olikin todella yllättävä monen mielestä. Hän oli aina olevinaan niin iloinen, mietin joskus että mitähän hän peittelee. Jälkeenpäin harmittaa kun en itse voinut tehdä asialle mitään. Tiedän että on turha jossitella, mutta kyllä sitä tulee ajateltua että olisiko voinut auttaa kuitenkin? Toisaaltaan tämä ei ollut yhtään yllättävä. Hänelläkin oli rankkoja kokemuksia ja hän tosiaan esitti vahvempaa kuin oli. Jos vain ei ole ketään ketä auttaa, jos kaikki on vain ns. hyvän päivän tuttuja ei ole ihme jos joskus romahtaa. Kun tietää miltä tuntuu sillä hetkellä kun ajatus käy edes mielessä, voi vain kuvitella miltä tuntuu kun sen myös toteuttaa. Jos sitä on harkinnut ja sen tekee niin että varmasti onnistuu on täytynyt olla todella paha olo.. Siksi minua suututtaa tuo itsekkyys kommentti. Varsinkin kun suree jotain ei sitä todellakaan tarvitse sanoa!

Nykyisin olen todella onnellinen etten sitä itse tehnyt. Tiedän myös kaksi jotka ovat yrittäneet, mutta epäonnistuneet. He ovat sanoneet, että se oli lopullinen herätys. Sairaalassa he olivat tajunneet mitä todella teki ja tajusivat etteivät sitä todellakaan halunneet. Monemmilla onneksi menee nykyisin hyvin.

Olen miettinyt että olisi kiva tehdä ehkä jotain työtä missä voisi auttaa masentuneita selviämään. Tiedän itse että enemmän auttaa masennuksen kokenut henkilö, kuin joku joka yrittää ymmärtää.. On helpompi puhua ihmiselle joka oikeasti ymmärtää, kuin sellaiselle jonka on vaikea käsittää mitä masentuneen päässä liikkuu. Huomasin sen jo silloin kun minulle on sanottu että "piristys nyt". En ehkä ole vielä tarpeeksi auttamaan muita, mutta ehkä vielä joskus. Nyt yritän vain olla ylpeä itsestäni ja nauttia elämän iloista ja pysyä tässä olossa. :)