Kiitos. Hyvin lyhyt, vaikea ja tärkeä sana. Liian usein se jää sanomatta. Liian usein tulee valitettua vain siitä mitä ei ole ja unohtuu kiittää siitä mitä on. Ajattelin nyt kerrankin vähän positiivisempaa aihetta. Tiedän, että jään usein itsekin valittamaan vain kaikesta. On vain niin helppoa valittaa ja miettiä mikä on huonosti. Jos haluaa jonkun asian on huomattavasti helpompi ärsyyntyä siitä ettei asiaa vielä itsellä ole kuin vain miettiä mitä jo on. Olen tässä pariin kertaan valittanut kun en vielä ole päässyt muuttamaan. TIedän että pitäisi olla iloinen siitä että löysin itselleni täydellisen asunnon ja sain sen niin helposti. Silti ärsyynnyn yhä uudelleen ja mietin miten paskan kaupat tein. Ja tiedän, ei ole kulunut edes kuukautta kaupoista vielä :D

Tällä viikolla minulla oli ahdistusmasennus kohtaus mistä kirjoitinkin, sen jälkeen olen nyt oikeasti tosissani miettinyt mistä kaikesta voisin olla kiitollinen sen sijaan, että vellon siinä ajatuksessa ettei ole mitään. Oikeastaan kaikkein kiitollisin olen äidistäni. Välillä tulee oikeasti todella huono omatunto kun tajuaa miten vähän häntä on kiittänyt. Hän on kuitenkin ollut aina läsnä. Hän on kantanut minua yli yhdeksän kuukautta (synnyin myöhässä), kestänyt synnytyksen ja sen jälkeen ollut aina tukena ja aina minun puolellani. Se ei todellakaan ole ollut helppoa, minut on leikattu jo vuoden ikäisenä. Silloin äiti on kärsinyt oikeastaan aika yksin. Seuraavaksi jouduin umpisuoli leikkaukseen. En muista tarkalleen minkä ikäinen silloin olin, mutta jotain 5-6. Siitä ajasta minulle on jäänyt pari muistoa. Muistan kuinka äiti piti kädestä, yritin vain sanoa että haluan äidin mukaan, mutta nukutus painoi silmiäni väkisin kiinni ja viimeiseksi näin äidin. Sitten minut ilmeisesti työnnettiin leikkaussaliin. Seuraava muisto on se, kun minulla oli todella huono olo, enkä halunnut syödä. Muistan kuinka huoneeseeni kannettiin patja. Patja oli äitiä varten. Muistan että sairaalassa kävi toki muitakin, mutta eniten muistan äidin sieltäkin. Hän oli sielä aina. En suostunut syömään ollenkaan, mutta lopulta söin kun kerrottiin että pääsen kotiin jos syön. Söin koska tiesin että sitten saan lähteä äidin kanssa.

Ekan leikkauksen takia olen joutunut käymään kontrolleissa melkein aina vuoden välein. Jossain vaiheessa väli oli pari vuotta, mutta sitten taas palattu vuoden välein käymiseen. En muista ekoja kertoja tarkemmin, muistan vaan kuinka keuhkoröntgenissä olin äidin kanssa. Muistan kuinka äiti rauhoitteli kun pelkäsin neuloja yli kaiken. En oikeastaan ole varma onko koskaan kukaan muu ollut mukana? Ainakaan ei niillä kerroilla jotka muistan hyvin. Hän on yhä vieläkin aina valmis lähtemään mukaani tutkimuksiin jos niin vain pyydän. Äiti on aina hoitanut kun olen ollut vaikka pienessä flunssassa. Hän on aina laittanut tarpeeni omiensa edelle. Kävin lapsuuteni myös oikomishoidossa jossa tietenkin äiti istui aina huoneessa turvanani. TIedän että äiti on joutunut kokemaan kanssani kovia. Onneksi siskoni kanssa hän on päässyt vähän helpommalla. :D

Sen lisäki, että äiti on nähnyt lukuisat odotushuoneet ja tutkimustilat kanssani, on hän ollut harrastuksissa ja koulun käynnissä läsnä. Hän on käynyt katsomassa jokaikisen esitykseni, käynyt kaikissa vanhempain illoissa ja auttanut läksyissä. Äiti on aina ollut se jolla on voinut kertoa kaiken. Henkilö jonka kanssa voi olla omaitsensä ja joka pitää aina puoliani. Hän ei ikinä tuomitse, hän lohduttaa kun olen mokannut ja auttaa jatkamaan eteenpäin. Kaverini joskus ihmettelevät miten voin olla niin läheinen äitini kanssa. Miksen olisi kun hän on ollut ainoa johon on koko elämän läpi voinut luottaa täydet 100%? En edes tiedä miten voisin hänelle korvata kaiken. TIedän vain että hän tekisi kaiken uudelleen, eikä ikinä vaatisi korvausta.

Äidin lisäksi olen tietenkin kiitollinen muustakin perheestäni. Joinain vuosina olin todella etäinen isän kanssa. Hän oli muutenkin aika suuren osan lapsuudestani töissä. Hän ei oikeastaan ikinä käynyt missään vanhempainilloissa tms.. Mutta nyt myöhemmin meistä on tullut taas läheisemmät. Tiedän että olen lapsena itse roikkunut vain äidissä ja huutanut äitiä heti apuun jos joku asia ei ole miellyttänyt, se on varmasti yksi syy miksei isä ole ollut yhtäpaljoa läsnä. Myöhemmin on isäkin onneksi ollut tukenani enemmän. Olen myös hyvin kiitollinen siitä että minulla on sisko. Hän on minua vanhempi, joten olen kulkenut monissa asioissa hänen jalanjälkiään. Lapsena hän opetti minulle kaikkea mitä muut oppivat vasta koulussa. Veikkaan että hänen ansiostaan opin niin aikaisin lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on puolustanut minua ja kuunnellut. Jossain välissä olimme vähän etäisemmät kun hän muutti kotoa. Välillä hänestä ei kuulunut mitään eikä hän vastaillut minulle. Nykyisin pidämme päivittäin yhteyttä.

Myös kummi tädilläni on ollut aika iso osuus elämässäni. Hän on aina kysellyt kuulumisiani, muista aina kaikki nimipäivät ja kaikki. Hän on aina kiinnostuntu asioistani. Muista kummeistani en ole kuullut moneen vuoteen, edes synttäri onnittelua ei enää tule. Hän onkin äidin sisko, että ehkä heillä on veressä tuo ihana luonne. :) Tietenkin olen kiitollinen kaikista ystävistäni ja läheisistäni. Viime aikoina olen myös alkanut arvostaa terveyttäni enemmän. Joudun toki yhä käymään vuoden välein kontrolleissa, mutta menen sinne omin jaloin ja tulen niin myös ulos, mielummin se kun että en kävelisi. Ja koskaan ei tiedä mitä tapahtuu niin täytyy vain opetella olemaan kiitollinen niin kauan kuin terveyttä riittää.

Kiitos sinulle kun luit tämän. Haastan kaikki lukeneet myös miettimään mistä kaikesta on kiitollinen ja yrittämään keskittyä hyviin asioihin enemmän kuin huonoihin. Oma listani varmasti jatkuisi vielä pitkään jos kaiken listaisin, mutta tässä nyt oli muutamia. :) Nyt kohti telkkaria ja kannustamaan Leijonat voittoon !!