Halusin nyt kirjottaa tästä ihan oman tekstin, vaikka taisin samaan aiheeseen liittyen joskus jotain kirjoittaakin. Mä oon ollut lapsena tosi ujo ja hiljainen. Tai no, pienempänä lapsena olin aika vilka ja usein äänessä. Vielä eskarissa ja ihan ensimmäisillä luokilla olin sellainen. Mä en oikein tiiä missä vaiheessa kaikki muuttui, mutta jossain vaiheessa musta tuli se joka ei uskalla sanoa mitään eikä halua minkään näköistä huomiota. En tietenkään koskaan viittaillut tunnilla, enhän missään nimessä halunnut puhua muiden kuullen. Kädet alkoi välittömästi hiota ja kurkkua kuristaa jos opettaja käski lukea ääneen jotain.

Puhuin aika hiljaa ja opettajat käskivät minun usein huutaa jos vastasin jotain. Se oli vielä nöyryyttävämpää, joten en halunnut vastata enää ollenkaan mihinkään, jotta välttäisin sen hetken. Päälimpänä mulle on jäänyt niiltä ajoilta kuitenkin liikuntatunti traumat. Olinhan ujo, hiljainen ja surkea, joten minun oletettiin olevan sitä kaikessa. Vihasin kaikkia pelejä, koska tiesin etten pärjää. Harvoin viitsin hirveämmin yrittää. Vähemmän noloa oli olla yrittämättä ja mokata, kuin se että yrittää ja mokaa silti. Eihän minulle koskaan kukaan missään pelissä syöttänyt, jäin joukkue jaoissa viimeisten joukkoon. Pesäpallon ajotilanteessa tilalleni siirrettiin parempi ja jos opettaja jakoi pelaajia tasaisesti, tiesin että minut jaetaan vastapainoksi jollekkin oikein hyvälle tai sitten vaan eri puolelle kun joku muu surkimus. Se ei todellakaan auttanut olooni. Jotenkin sitten aloin ajatella että kaikki vihaa minua ja etten ole hyvä missään.

Oon joskus kuullut kun joku on sanonut että on söpöä olla vähän ujo. Mä en ikinä oo ite kohdannu sellasta. Must tuntuu et heti ku on leimattu ujoks on myös leimattu hirveäksi ihmiseksi. Oikeestaan tuntuu että se on ollu syy vihata. Ujo on aina vammanen ja epänormaali. Ja kun oli jotain yhteishengen kohotuksia jossa piti kirjottaa kaikista jotain positiivista, mulla luki aina hiljainen. Oliko se nyt sit muka positiivista? Olin aina pettynyt ja mietin että eikö kukaan oikeasti nää mussa mitään hyvää. Oikeastaan häpesin enkä halunnut kenenkään näkevän kommentteja.

Yläasteella mä en oikeestaa enää ollut kovin ujo. En mä hirveesti äänessäkään ollut, mut ei mua enää pelottanut puhua. Päähäni oli jo juurtunut että olen muita huonompi ja ettei ketään kiinnosta. Taisin olla vielä kuudennella luokalla, kun olin vähän "pyöreähkö" ja kuulin ihastukseni haukkuneen minua hirveäksi ja ihrakasaksi. Silloin päättelin ettei kukaan koskaan voi minuun ihastua. Olinkin oikeastaan siksi hiljainen kun ajattelin että parempi olla hiljaa kun ei ole mitään sellaista sanottavaa mikä kiinnostaisi muita. Miksi muita nyt mun elämä kiinnostaisi. Elävästi on myös jäänyt mieleen kun yritin kerran tosissani alkaa vähän puhua niin yksi jätkä sanoi heti alkuun ettei ketään kiinnosta.

Meillä oli aika huono luokkahenki ja luokallani oli pari tosi ilkeitä kommentteja heittävä  tyttöä, joten olin senkin takia mielummin hiljaa kuin tappelisin jonkun kanssa. Ysillä aloin hieman päästä hiljaa olostani, mutta on äärimmäisen vaikea yhtäkkiä ryhtyä erityisen sosiaaliseksi kun on aina opetellut pitämään suunsa kiinni. Ja aina kun keskusteluun osallistuu mielessä pyörii "ketään ei kiinnosta" tai "vitsi sä kuulostat tyhmältä".

Nykyisin en ole enää oikeastaan kumpaakaan. Välillä jossain isommissa porukoissa saattaa kynnys puhumiselle nousta ja mieleen tulee "sä oot kaikkein vähiten kiinnostavin täällä, oo nyt vaa hiljaa". Oon kovasti yrittänyt opetella vaimentamaan ton ajatuksen. Selittäähän muutkin mitä sattuu, enkä ajattele heitstä että olisivat hiljaa.

Ymmärrän hirveän hyvin ujoja ja hiljaisia ihmisiä ja yritän yleensä esim. töissä heitä hienovaraisesti rohkaista mukaan porukkaan ja ulos kuorestaan. Kaikkein ärsyttävinä onkin kun on muutenkin vaikea puhua porukassa ja ihmiset kyselee "miks oot nii hiljaa" tai "puhu nyt jotain". Silloin vasta lukkoon meneekin. Ja tiedän monia jotka kärsivät ujoudestaan. Ja muistan kyllä hyvin kun ennen jos jotain sanomista vihdoin johonkin keksin niin mietin sitä niin kauan että aihe oli jo ohi tai sitten se ei vain tullut suusta. Välillä vaan mietin että olen ollut tässä nyt niin kauan hiljaa, että on jo noloa sanoa jotain. Tai sitten hoin itselleni "Puhu nyt jotain" enkä saanut varmasti minkään näköistä lausetta ulos. Monet jotka tästä kärsii, kärsii vielä enemmän kun siitä huomautellaan. Varsinkin jos tuntee olonsa idiootiksi kun ei saa mitään mihinkään sanottua ja ihmisten täytyy vielä huomautella kun on niin ujo ja hiljainen.

Nykyisin mun on paljon helpompi tutustua ihmisiin enkä ota itseäni niin  vakavasti. Mä usein nykysin meen juttelemaan kaikille ujon oloisille, kun tiiän et se tilanne pahenee aina vaan jos kukaan ei puhu mitään. Monet on sanonutkin et jos joku hiljanen istuu jossain yksin niin ne luulee et se haluuki olla yksin. Siitä se kierre just lähteeki kun muut luulee et on hiljaa kun haluu olla yksin, mut oikeesti tulee vaan entistä hiljasemmaks kun vielä jätetään porukan ulkopuolelle.