Välillä sitä miettii että tuleeko elämästä ikinä helppoa? Vuosia taistelin masennuksen parissa. Viimein tuntui että se ehkä väistyi hieman taka-alalle. Elämä alkoi tuntua hieman helpommalta. Jopa tulevaisuus tuntui hiukan valoisammalta.SItten tapahtui jotain. 

Kaikki alkoi oikeastaan viime vuoden tammikuussa. Mulla tulee usein tammikuussa pieni joulun jälkeis ahdistus. Jotenkin kun joulu siivotaan pois, talvea on vielä jäljellä ja ajatukset on jo kesän odotuksessa. Näin ajattelin käyvän jälleen. Muistan kun töissä yhtäkkiä rintaa puristi todella voimakkaasti. Olin aivan varma että jotain pahaa tapahtuu. Joku on varmasti kuolemassa tai vähintäänkin vakavasti sairas. Isä oli outo puhelimessa, onko hänellä jotain? Kaveri ei vastaa viestiin, ei ole itseasiassa ollut kirjautuneenakaan koko päivänä. Hänellä ei voi olla kaikki hyvin. Yöllä herään sydämen tykytykseen. Johtuiko kaikki sittenkin siitä että olen itse sairas? Pahaenteinen tunne roikkuu jatkuvasti mukana.

Olo ei ota haihtuakseen. Yöllä saan pelkotiloja. Olen varmasti kuolemassa. Vai onko sittenkin joku muu? Käyn läpi läheisteni kuolemia. Aivan kuin he olisivat jo kuolleita. Miten selviän? Miten elämä voi jatkua vaikkapa ilman äitiä? Olo alkaa todella hallita elämää. Kissalla on vatsa ehkä pikkusen löysällä. Selvä merkki suolitukoksesta, aivan varmasti.

Tunne ottaa niin ison hallinnan että päätän tässä vaiheessa hakeutua lääkäriin. Vielä odotushuoneessa mietin onko tämä nyt oikea syy. Tiedänhän ihmisiä joilla menee paljon huonommin kuin minulla. Lääkäri on ymmärtäväinen mutta emme ole selvästi aivan samalla aaltopituudella. Onneksi hän ohjaa minut kuitenkin terapeutille.

Tosiaan, lääkärillä on selvä käsitys ahdistuksen kaavasta. En aivan sovi siihen niin minulla on vain joku ohimenevä juttu. Olisikin.. Tämä saikin miettimään mitä ahdistus edes on. Miten sitä voi määrittää? Selviän pakolla arjen askareista. Rutiinit on aina tuonneet minulle turvaa. Ja kaikenlisäksi esimerkiksi sairasloman hakemisen ajatteleminenkin vain lisää tuskaani. Parempi pyristellä vain työpäivien läpi. Sitäpaitsi kotona olo ahdistaa myös. Yksinäisyys on musertavaa, toisaalta en halua juuri tavata ketään, enhän halua kuormittaa muita. Enkä jaksa esittää mitään.

Ahdistuneisuushäiriö kuvataan usein niin että ihmispaljous ahdistaa, kaupassa käynti ahdistaa, kotoa ei halua poistua. Jos olisin näitä oireita kuvaillut olisiko lääkärin suhtautuminen ollut toinen? Kaupassa tiedän mitä teen. Voin joutua jonottaa, se ei tunnu pahalta. Ahdistun tilanteista joissa en tiedä miten toimia. Voin kulkea bussilla jos kaikki toimii kuten ennenkin. Junaan en esimerkiksi menisi koska sielä en tiedä sata varmaksi mitä tehdä. Siitä voisin saada ahdistuskohtauksen. Kotoa haluan toisaalta poistua. Haluan mennä mihin tahansa muualle. Toisaalta haluan palata äkkiä kotiini. Turvapaikkaani. 

Ahdistuksen voi laukaista niin pienet asiat. Pitäisi päättä missä tapaa jonkun. Hän käskee minun päättää. Kahville? Syömään? Minun luo, hänen luo? Ei, en voi kutsua itseäni kenenkään luo. Pettyykö hän jos kutsun kotiini ja hän haluaisikin syömään? Toisaalta ravintolaan en halua. Ahdistaa syödä julkisesti, varsinkin jos seura ei ole ihan tutuimmasta päästä. Päätös ahdstaa. Ahdistaa kun en saa tehtyä sitä. Toinen luulee että olen väliinpitämätön jos siirrän päätöksen takaisin hänelle. Miksi olen tällainen? Ahdistaa että ahdistaa.

Yksi pahimpia juttuja on se kun tuntee olevansa taakka muille. Tavallaan haluaisin kuolla. En haluaisi tappaa itseäni tai muuten satuttaa, toisinaan vain toivon että satun kuolemaan. Sattumalta vaan vaikka rekka ajaa päälle ja kuolen. Kohtalo vain päättäisi päästää minut pois. Aiemmin pelkäsin kuolevani. Nykyisin pelko ei ota valtaa koska sen tullessa voin vain miettiä että sittenpähän pääsisi pois näistä ajatuksista.