Tiedän miltä tuntuu kun kaikki on harmaata ja yhdentekevää. On aivan sama onko arki vai viikonloppu, kaikki tuntuu aivan samalta Eli ei yhtään miltään. Aamulla ei haluaisi nousta ja odottaa jo että tämäkin päivä olisi ohi. Kaikki asia mitä joutuu tekemään on pelkkää pakkoa. Eikä kyllä keksi yhtäkään asiaa mitä haluaisi tehdä. Tulevaisuus tuntuu ahdistavalta ja miettii että kauankohan sitä vielä joutuu elämään? Ihmiset kyselevät tulevaisuuden suunnitelmia ja yrittää vain hymyillä ja sanoa ettei ole vielä ihan varma. Ihmiset kyselevät ohimennen miten menee ja vääntää vain väkisin hymyn ja vastaa "hyvin." Joskus tuntui että kaikki oli helppo peitellä sillä ei kukaan kuulumisia sen syvällisemmin kysellyt. Ei tarvinnut valehdella kuin tuo yksi sana. Joskus kun erehtyi kertomaan totuuden sai olla varma ettei tarvitse enää olla pahemmin tekemisissä. Joskus joku jankutti että pitää mennä hoitoon. Mutta jos sekin tuntuu ihan ajanhukalta?

Tiedän myös miltä tuntuu kun tapahtuu jotain ja yhtenä aamuna huomaakin ettei eka ajatus ollutkaan se, ettei halua missään nimessä nousta. Kun ahdistus ei ole koko päivää läsnä. Kun joinain päivinä ei edes valehtele kun sanoo että menee hyvin. En voi väittää että vieläkään tietäisin mitä elämältä haluan, mutta nyt ennemmin ajattelee, että onhan tässä aikaa miettiä. Tiedän että vaikka olisi kuinka vaikeaa siitä voi päästä jaloilleen. Tiedän että apua voi pyytää.

Olen ollutkin itse tukena aika monelle jolla on vaikeaa. Monet ovatkin sanoneet että olen todella hyvä kuuntelija ja osaan lohduttaa juuri oikealla tavalla. Teen sen mielelläni, koska tiedänhän itse miltä tuntuu kun kukaan ei ymmärrä. Ja tiedän myös hyvin että se ei todellakana auta kun joku käskee ryhdistäytyä tai sanoo "koitas nyt piristyä". Välillä on todella raskasta kuunnella, koska se nostaa omia vanhoja tunteita esille. Silloin vain yritän ajatella miten vahva olen ollut kun olen päässyt tähän tilanteeseen.

Joskus vaan on tilanteita missä ei voi auttaa. Tuntuu todella pahalta kun ei osaa tehdä mitään. Eräällä läheiselläni on nyt mennyt jonkin aikaa jo huonosti. Huomaan että hänen itsetuntonsa on olematon ja hän tuntuu vihaavan elämää todella syvästi. Hänen auttamiseen en ole vielä löytänyt sanoja tai tekoja. Tiedän että halun "parantua" täytyy lähteä itsestä. Ei toista oikein voi väkisin piristää.. Tilanne vain on todella ahdistava, kyseinen ihminen on minulle todella rakas, enkä haluaisi nähdä häntä tuossa tilassa. Tiedän miltä hänestä tuntuu kun hän peittää kaiken sisäänsä ja hymyilee ja vastaa että menee hyvin jos joku kysyy.. Olen yrittänyt kertoa hänelle keinoja joilla olen itse pikkuhiljaa päässyt nousemaan, mutta hän ei tunnu halukkaalta mihinkään. Olen vienyt häntä välillä eri paikkoihin, tekemään sellaisia asioita mistä hän oikeasti pitää. Vein hänet katsomaan hevosia (niistä hän on aina pitänyt) ja meinasin jo menettää toivon kun hän saoi puhelimessa kun olin hakemassa häntä että "emmä ees tiiä mitä laitan päälle, sielki on vaa ihan helvetin kuuma tai jotain.." meinasin perua koko jutun tuon tiuskaisun jälkeen, mutta päätin pitää pääni. Tiesin että hänelle vain oli vaikeaa lähteä mukaan. Hän kyllä jopa piristyi huomattavasti käynnin jälkeen, mutta nyt hän on taas valunut pikkuhiljaa samaan tilaan.. Tuntuu että masennun kohta itsekin kun katselen häntä.. :(

PItää vain yrittää nyt pitää oma päänsä pystyssä. Olen auttanut minkä voin ja muuta en voi tehdä. Voin vain pysyö tukena ja toivoa että hänen tilanteensa pikkuhiljaa helpottaa.