Menettämisen pelko..niin vaikeaa, niin turhaa ja aina läsnä. Olen menettänyt elämäni aikana monta läheistä. Voisi luulla että siihen tottuisi, mutta aina se on yhtä vaikeaa. Koskaan ei voi varautua tarpeeksi. Eikä tarvitse. Oikeasti ei kannattaisi koskaan miettiä etukäteen menettämistä. Siihen ei voi kuitenkaan ikinä varautua tarpeeksi ja liialla miettimisellä vain vie aikaa toisen seurasta nauttimisesta.

Tiedän hyvin tunteen kun on ihastunut. Kun sydän pakahtuu, kun päivän kohokohta on toisen näkeminen. Vaikka näkeminen olisi vilahdus hieman etäämmältä se antaa taas ihan uutta energiaa. Varjo puolena tiedän myös tunteen kun kaikki päättyy. Kun kaikki päättyy lopullisesti. Kun ei ole enää mahdollista koskaan nähdä. Kun toinen on poissa,lopullisesti.

Toisaalta lopullisten menetysten myötä osaa arvostaa sitä mitä on. Niistä tajuaa ettei kaikki ole ikuista. Kaikki voi päättyä sekunneissa. Toisaalta taas menetyksistä jää pelko. Jos kerran on jonkun menettänyt miksi ei uusiksi? Varsinkin jos se on jo käynyt useamman kerran? Miksi kaikki kestäisi nyt?

Tiedän että pitäisi vain osata nauttia hetkestä. Kun on nähnyt miten kaikki voi vaan loppua pitäisi se ymmärtää. Silti pelkään menetystä. Pelkään että joudun taas itkemään ja miettimään miksi kävi näin. En pelkää niinkään että minut jätetään, silloinhan kaiken voisi vielä ehkä korjata? Pelkään että toinen katooa. Niin, pelkään että toinen kuolee.

En tiedä miksi, mutta viime päivinä olen miettinyt monia jotka ovat jo rajan toisella puolella. Olen menettänyt monta läheistä ja aina toisinaan ikävä on todella raastava. Mietin millaista elämä olisi jos he olisivat täällä? Tiedän että pitäisi vain hyväksyä että heidän aika oli jo..

joudun lähes päivittäin kamppailemaan menetyksen pelkoa vastaan. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Yritän vain nauttia hetkestä. Silti se tunne kun menettää itselleen rakasta tulee elävästi mieleen ja alkaa pelätä että joutuu käymään sen läpi taas...