Mä ajattelin ennen, ettei kannata liikaa uskoa mihinkään, eikä olla kauheen positiivinen kun sit pudotus on niin korkee. Eihän mikään koskaan kuitenkaan onnistu, niin miks pitäis sit kiusaa itteään uskomalla? Oikeestaan nyt jälkeenpäin ajateltuna voi sanoo, et ei ihme ettei onnistunut. Mitä vaan yritin niin lähin siihen just tolla ajatuksella. Miks tää onnistuis kun ei mikään muukaan? Okei, mulla ei ollut ihan helppoa, en mä tota ajatusmallia ihan tuulesta temmannut. Mut sen myönnän että vähän turhan hyvin se pintty mun päähän.

Luin tossa jonkun aikaa sitte aika hyvää juttua ajatusten voimasta. Siinä kehotettiin käyttämään tiettyjä ajatusmalleja ja uskoa siihen mitä haluu. Mun vanha ajatusmalli olikin suurin piirtein "mikään ei onnistu, kaikki on pilalla ja kaikki vihaa mua". Välillä mietin, että miks mä aina hoin tota itelleni. Ei ihme että uskoin siihen niin hyvin kun sitä jokapäivä toistelin. Otin kauheen raskaasti kaiken negatiivisen. Jos joku kehu mua kauniiks niin muistin sen varmaan 15min. Jos joku sano rumaks niin muistin sen 15vuotta. Muistan miten vakavissani sen otin. Uskoin sen ja kun katoin peiliin näin itteni aina vaan rumempana. Olin hirveen kateellinen mun kaverille kun pidin sitä niin paljon kauniimpana. Ja ajatus vain voimistui, kun yhden kerran eräs mies tuli iskemään kaveriani esittäytymällä meille molemmille ja kertomalla minulle kuinka kaunis kaverini on. Jälkeenpäin lähinnä mietin, että jos ihminen menee toista päin naamaa rumaksi yhtäkkiä sanomaan, niin täytyy vähän sääliä häntä. Ei sellaisella ole itsellä kaikki ihan ok jos on tarvetta purkaa oloaan johonkin muuhun. Varsinkin jos kohde ei ole mitään syytä antanut.

Olen kyllä todella ylpeä itsestäni kun olen lähes kokonaan päässyt irti vanhoista ajatuksistani. Tottakai ne välillä nousee mieleen ja välillä meinaan taas vajota niihin. Ei jokainen päivä voi täydellinen olla. Aika hassua miten oikeasti omat ajatukset vaikuttaa elämään. Ennen ajattelin lähinnä että negatiiviset ihmiset ovat negatiivisia vain siksi koska heille tapahtuu pelkkiä pahoja asioita ja positiiviset positiivisia, koska heille nyt vain sattuu tapahtumaan pelkkää hyvää. Olen yllättänyt kyllä itseni, kun nykyisin saatan vastoinkäymisen jälkeen vain ajatella, että "noh ens kerralla sitten " tai "no ehkä tän ei vaan ollut tarkotus tapahtua".

Uskon kyllä vahvasti että kaikella on oma tarkoituksena. En olisi ikinä kasvanut näin vahvaksi ihmiseksi ilman omia vaikeuksiani. Varmasti jokaisella asialla on ollut joku tarkotus myöhempää varten. Olen oppinut arvostamaan asioita, kun tiedän ettei ne ole itsestäänselvyyksiä. Olen oppinut elämään hetkessä, koska tiedän että kaikki voi muuttua hyvinkin nopeasti. Ennen ajattelin tarkoituksen olevan tappaa minut suruun tai kiduttaa vaan muuten vaan. Nyt alan vihdoin olla siinä pisteessä että voin ajatella menneisyyttäni ilman kaunoja. Oikeastaan juuri vaikeudet ovat kasvattaneet minusta positiivisemman

Nyt mä tiedän ettei jokaisella positiivisella ihmisellä ole asiat niin hyvin kun näyttää, he ovat vain oppineet olemaan onnellisia siitä mitä on. Samoin taas jollain voi olla kaikkea, mutta hän mököttää kun asiat ei ole vielä paremmin. Nykyisin uskon että jos jotain todella haluaa sen voi saada. Ja että sillä on oikeasti väliä miten asioista ajattelee. Niinhän aina sanotaan, että vain hyvällä voi saada hyvää. Ja jos ei suostu näkemään kuin huonot puolet, mistä voisi hyvää saadakaan?