Ongelma, jota tuntuu olevan mahdotonta myöntää. Tämä on varmasti hyvin monille tuttu aihe. Itse "pääsin" jo lapsena aiheeseen tutustumaan. Isäni on ollut lähes koko elämäni alkoholisti. Hän oli tässä jo jonkun aikaa vähän ryhdistäytynyt, mutta eilinen vierailuni todisti että juomaa taas menee.. Se saikin taas kaiken nousemaan pintaan.

Muistan hyvin elävästi ensimmäisen kerran kun isä oli kunnolla kännissä,. Olin juuri tullut saunasta siskoni kanssa (hän on minua kolme vuotta vanhempi), äiti oli vielä jäänyt peseytymään itse. Isä oli jotenkin kummallinen. Hän suuttui minulle jostain. En ollut silloinkaan varma mistä. Hän vain huusi "hyvä on, minä lähden!" Itkin ja rukoilin anteeksi. Muistan vain hokeneeni "anteeksi " ja "älä isi mee, sovitaan tää". Hän vain totesi että ihan turha sopia, ei ole enää merkitystä. Itkin äidin tuloon asti siskoni sylissä kun isä oli rynnännyt ulos. Silloin aloitin ekaa kertaa syyttämään itseäni.

Hän rupesi räyhäämään milloin mistäkin. Välillä hän tuli huutamaan jos katsoimme lasten ohjelmia. Hän valitti kun telkkarista tulee ainaiset muumit jotka kaikki muistaa. Siirryimme usein leikkimään muualle, koska hän katsoi usein jotain sotaohjelmia tai muuta väkivaltaista. Pelkäsin häntä usein kun hän makasi pimeässä huoneessa sohvalla ja oli vihainen. Hän haastoi ihan tosissaan riitaa. Kerran hän tuli jopa vessan oven taakse jauhamaan jotain asiaa kun yritin mennä rauhoittumaan. Välillä hän vain haukkui siskoani. Tuntui todella pahalta kun hän haukkui siskoani ja tuli kertomaan että minä olen kaikkein rakkain. Usein minäkin tosin olin mielisairas tai idiootti. Riidat muuttui päivittäisiksi.

Päivät kului aika saman kaavan mukaan. Aamulla hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän yritti välillä lepytellä tuomalla suklaata tai jotain. Iltaa kohden mieli taas muuttui ja riita alkoi. Kerran siskoni lähti häntä karkuun ja kun äitini kauhuissaan kyseli mihin hän meni kohautti isä vain harteita ja lähti röökille. Ei häntä muutenkaan meidän asiat kiinnostanut.

Olin silloin tosi ahdistunut. Ala-asteella en oikein voinut puhua kellekkään. Tiesin ettei kukaan ymmärtäisi. Eikä kukaan epäillyt mitään, liikuimme kuitenkin perheenä, kävimme lomamatkoilla ja näytimme varmasti ihan normaalilta perheeltä. Lomissa vain oli se huono puoli että silloin hän otti välillä jo tosi aikaisin ja kiukutteli sitten syömään lähdöstä tai muusta vastaavasta. Onnekseni kuudennella luokalla naapurustoon muutti uusi tyttö. Ystävystyimme nopeasti. Meillä oli paljon yhteistä ja pian selvisi että hänen isänsä on kuin minun. VIhdoin sain kaipaamaani vertaistukea. Oli vihdoin joku jolle soittaa, joku jonka kanssa paeta kun kotona ahdistaa! Hänen kanssaan olemme yhä läheisiä ystäviä ja hän onkin yksi ainoista ystävistäni joka tietää koko totuuden isästäni. Isäni on aina halunnut pitää kulisseja yllä.

Tiedän että äiti syyttää itseään paljon siitä kun ei lähtenyt. Kun ei pelastanut meitä. Ymmärrän kyllä miksi hän jäi. Isä osasi olla ihan mukava päivällä. Hän kävi töissä ja oli päivät selvänä. Eikä hän ikinä lyönyt. Tiedän että olisimme lähtenee jos hän sen olisi tehnyt. Isä ei vain ikinä hyväksynyt sitä että kasvoimme. Pahin paikka oli siskoni murrosikä. Muistan hänen usein huutaneen "vitun murkku" tms.. Hän ei koskaan ollut tukena missään asiassa. Ikävä fakta. En ole ikinä sanonut ääneen hänen olevan alkoholisti. Olen aina jonkun verran puolustellut häntä. Aina hieman kaunistellut. Olen kuvitellut hänen muuttuvan.

Ei hän muutu. Olen sen joutunut nyt uskomaan. Hän on saanut välit korjattua siskooni (he eivät pariin vuoteen puhuneet..) Ei olekkaan ongelmaa jos menee käymään kun hän tulee töistä tai heti aamusta. Eilen en tiennyt että hänellä oli vapaa päivä.. Hän kysyi minulta taas samat asiat moneen kertaan. Hän taas selitti muista jotka juovat niin paljon. Olisi tehnyt mieli kysyä, että luuleeko hän ihan tosissaan etten näe kuinka kännissä hän taas on? Hän meinasi pihalla kaatua ja esitti heti että selkään tuli vain kramppi.. Minua lähinnä säälitti. Tuntui todella pahalta katsoa häntä. Hän on kuitenkin isäni. Minuun sattuu todella joka kerta kun hän avaa uuden tölkin tai sytyttää uuden tupakan.

Olen välillä miettinyt että pitäisikö katkaista välit? En todellakaan tiedä mikä olisi fiksuin vaihtoehto. Välillä hän alkaa huutamaan minulle kun menen käymään. Hän sanoo usein tosi pahasti. Eikä ikinä muista mitä on sanonut. Häntä ei koskaan tunnu kiinnostavan asiani. Hänellä on aina jotain vakavampaa. Kun minulla todettiin skolioosi oli hänen selkänsä tietenkin paljon pahempi. Kun minulla tuli polveen rasitusvamma oli tietenkin hänen polvet kipeämmät. Pahin ehkä on kun minua kerran otti sydämestä (kyllä, sydän on leikattu kun olin lapsi), otti häntä pahemmin eikä hän vienyt minua lääkäriin! Hän on pilannut välinsä lähes kaikkiin ja on aika yksinäinen. Alan olla ainoa joka hänen luonaan käy.. Ja usein hän vain sanoo että KUKAAN ei käy.. Mutta sitten on päivät jolloin hän on selvä. Hän keittelee kahvit ja kertoo kuinka kiva on kun käyn.

Huomaan taas kuinka kyyneleet on alkaneet virrata. Toisaaltaan haluaisin lopettaa salailun ja kertoa kaikille kuinka asiat on. Kun ihmiset kyselee miksi hän ei hae minua jos olen jäänyt tielle auton kanssa, kun ihmiset kysyy miksi vanhempani oikeasti erosi. SItten taas haluan vain säilyttää hänen maineensa. Joskus vaan helpottaisi kun ihmiset tietäisi miksi olen ollut masentunut.