Vuosi alkoi ihan hyvissä tunnelmissa. Viimevuosi meni todella nopeasti. Vuoden aikana ehtikin kyllä tapahtua paljon. Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä ensimmäisenä päivänä, mutta se jäi jostain syystä kesken. Olin silloin toteamassa että ainakaan en ole enää niin masentunut ja tämä ryhdistäytymis prosessi on toiminut hyvin.

Kovin kauaa vuosi ei ehtinyt olla hyvä.. Viime viikolla nimittäin autoni hajosi. Yritin vielä olla positiivinen ja yllätyinkin aika iloisesti miten avuliaita ihmiset oikeastaan ovat. Sain kyydin ja muutamat yrittivät tosissaan auttaa auton kanssa. Ja nyt se onkin korjattavana ja tulee toivon mukaan kuntoon. Nooh, lauantaina maailma sitten taas romahtikin. Ei varmaan vaikea arvata että ongelman nimi on taas herra H. Taas ja samalla viimeistä kertaa.

Vuoden vaihtuessa oli kaikki vielä hyvin siis. Tai niin luulin. Heräsin hänen vierestään. Ei siinä sitten mennytkään kuin viikko ja kaikki oli pilalla. Olenhan monta kertaa valittanut meidän suhdetta. Nyt oli sopiva hetki jutella oikeasti. Kumpikaan ei ollut kiukkuisella tuulella tai mitään. Päädyimme siihen ettei meidän suhteella ole tulevaisuutta. Keskustelusta päälimmäksi mieleeni jäi se että hän haluaa toisen naisen. Puhuimme siis siitä että näemmekö vielä ja muutenkin tulevasta niin hän sanoi vain jotain että jos ei tilanteet muutu. Kysyin sitten että onko hän tavannut jonkun toisen. Hän sanoi että ei vielä. Joo, ihan oletettavaa että hän joskus haluaa tavata jonkun, haluanhan minäkin. Tiedän että tämä hetki olisi jokatapauksessa joskus tullut. Eilinen päivä oli kyllä ihan hirveä. Hän nukkui vielä koko yön ihan kiinni ja puristi aamulla kättäni. Olimme vielä aamun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vielä suuteli.. Noustessa mietin että nousinko nyt tosiaan viimeisen kerran hänen vierestään? Kun lähdin ja suljin oven en voinut olla itkemättä. Olin varma etten tule selviämään. Sattui niin paljon etten ole varma onko mikään koskaan sattunut niin paljoa.

Tänään on ollut jo pikkuisen parempi. Tosiaan, tämä olisi ollut joskus kuitenkin edestä. Ehdimme reilut kaksi vuotta olla. En nukkunut yöllä lähes ollenkaan, jos hetkeksi nukahdin, havahduin hetken päästä ajatukseen että ei ole enää meitä. Aamullakin vain itkin ja kasailin itseäni töihin menoa varten. Töissä olo hieman helpotti. Puhuin yhden työkaverin kanssa ja hänen sanansa kyllä auttoi. Auttoi puhua ulkopuolisen  kanssa.

Nyt yritän vain ajatella että voin löytää jotain parempaa. Nyt en todellakaan halua ketään tai mitään juttua, mutta ehkä vielä joskus. Ja nyt voin aloittaa uuden vuoden ja uuden elämän. Tässä olisi nyt muutto edessä ja kaikkea.